Tapasin tänä vuonna hyvin erityislaatuisen ihmisen. Hänessä on jotain valtavaa voimaa ja ymmärrystä, vaikka ulkoisesti tuo saattaa monelta jäädä huomaamatta. Hän on poikkeuksellinen, vimmainen, kuohuva, ärsyttäväkin ja samalla viisaudessaan ja ymmärryksessään täysin vailla vertaansa. Emme tapaa kovin usein, mutta hän soittaa sattumalta aina juuri silloin, kun hänen seuransa on kaikki mitä tarvitsen. Niin juuri ennen jouluakin.
Istuimme takkatulen ääressä jouluun hiljentyvän kaupungin yllä. Ikkunoista loisti valkoisen lumipeitteen alta keskustan kirkkaat valot. Ylhäältä maisemaa katsoessa maailmassa ei ollut muuta kuin valojen ja lumihiutaleiden verkkainen leikki kattojen päällä. Tuntui kuin olisimme olleet kahdestaan hiljaisessa kaupungissa. Emme tiedä toisistamme juurikaan. Emme tunne toisiamme ja samalla tunnemme toisemme syvästi, kohtaamme jollain sielujen tasolla, jota ei ole mahdollista selittää. Hän ei tiedä minusta kovinkaan paljoa. Tarinani pintapuolisesti, mutta ei matkaani. "Kuolema seuraa sua", hän sanoi yhtäkkiä, katsoi syvälle silmiini kuin väsyneenä, hieman pahoillaan. Värähdin. "Ei se Hanna ole huono. Ajattele, että sä osaat menettää, ajattele mikä valtava taito se on, sehän on uskomaton lahja." Istuin hiljaa ja tuijotin tulen voimaa. Sitähän minä pelkäänkin, selitin. Sitä että olen - olenkin jo - se, josta kuiskitaan kaduilla säälien: "kuinka paljon yhdelle annetaankaan kannettavaksi." Keskustelumme soljuu kaikkialla ja ei missään, hän poukkoilee intensiteetissään asioiden ohi ja hetkessä taas takaisin. "Mitä sä oikein haluat elämältäsi?" hän kysyi kesken toisen lauseen. Pyöritin päätäni, myönsin tietämättömyyteni. "Se sun ongelmiesi ydin onkin; et tiedä mitä elämältäsi haluat. Mieti nyt tarkkaan." Hän jatkoi taas jonnekin muualle. "Mieti tarkemmin päätöksiä, joita nyt teet", sanoi yhdessä välissä katseensa liekeistä nostaen. "Valitset liikaa arvojasi vastaan, kannattaako se?" hän kysyi viiltävästi tuijottaen, "oon miettinyt sitä jo monta viikkoa." Ja minä tiedän, että hän tietää. Tietää, vaikka en ole sanaakaan sanonut. Minä kaikki uskonnot hylännyt uskon siihen, että hän vain tietää. Jostain täysin selittämättömästä syystä, jostain kaikelle järjelle vieraasta syystä hän tietää ja puhuu minulle aina juuri silloin, kun sanoilla on maailmoja siirtävä voima.
Miksi hän minulle antaa? Ehkä vain ihmisyyttään, ehkä toiset meistä on luotu auttamaan siinä missä toiset luopumaan. "Tule viereen, nukutaan", hän kuiskaa lopulta hiljaa. Vetää minut syliinsä ja antaa särjetyn olla ehjä hetken. Hänen jälkeensä olen aina hieman pidemmällä. Niin nytkin. Pyörsin aiemmin tekemäni päätöksen ja valitsin toisin. Sillä oikeassa hän oli - suruni lieveilmiöiden sumentamana en osaa aina valita oikein. Nyt valitsin uudestaan, rakkauden ja ystäväni kovien arvojen edelle. Surun matka on pitkä ja tie mutkainen - matkaani ovat onneksi viitoittamassa nämä joskus tuntemattomatkin ihmiset, valoina hämärässä oikeaan suuntaan ohjaamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti