Lieveilmiöt

Surulla on kummallisia lieveilmiöitä, jotka ulottuvat tänne saakka, ulottunevat vielä pitkälle elämääni. Suru identifioidaan itkemiseksi ja surumielisyydeksi, kukaan tuskin aavistaa, kuinka paljon muuta mukaan mahtuu. Asioita, joita ei silmällä näe. Asioita, jotka ovat suoraa ja ehdotonta seurausta kaikesta kokemastani.

Eräänä kertana sain paniikkikohtauksen hammaslääkärikäynnin jälkeen. Minä, joka en ole pienimmässäkään määrin taipuvainen minkäänlaiseen panikointiin. Minä, joka kykenen käyttämään rationaalisuutta äärimmäisissäkin tilanteissa. Olen soittanut hätäkeskukseen selittäen täysin loogisesti ja koherentisti tilanteeni; vuodan verta raskausviikolla 24+6, miten kuuluisi toimia. Roopen synnytyksen käynnistyttyä ajoin itse sairaalaan. Olen maannut veren ja oksennuksen seassa vessan lattialla samalla kun kuollut vauvani on maannut sairaalasängylläni arkussaan. Saatuani voimani takaisin, nousin lopulta lattialta, peseydyin ja pyysin rationaalisesti puhtaat vaatteet. Olen kantanut kuolleen esikoiseni sylissäni, pessyt hänen kylmentyvän ruumiinsa, kuivannut ja kapaloinut. Itkien, mutta täysin loogisesti toimien. Olen hakenut molemmat pienet ruumiit ruumishuoneelta, kantanut heidät sylissäni krematorion ovista sisään. Sydän särkyneenä, mutta koko ajan järkevästi käyttäytyen. Jättänyt heidät kylmille lavereille ja lähtenyt pois. Olen peittänyt heidän hautansa maalla ja kyynelilläni ja ajanut sen jälkeen kotiin. Olen toiminut uskomattoman rationaalisesti tilanteissa, joissa voisi kuvitella kaiken rationaalisuuden karkaavan. En ole huutanut, riehunut, raivonnut. Olen toiminut, käyttäytynyt, tehnyt.

Ja sitten tärisen, itken ja haukon henkeäni kirurgisen hammaslääkärikäynnin jälkeen. Istuin pitkään huoneen edessä, kunnes sain pakotettua itseni liikkeelle. Soitin paniikinsekaisen puhelun äidilleni vaivalloisesti puhuen. Klassinen paniikkikohtaus lähes kolme vuotta esikoisen kuolemasta aivan tavallisena päivänä. Äitini ymmärsi tilanteen, sai minut rauhoittumaan minuuteissa. Kuivasin kyyneleeni ja jatkoin toimistolle tekemään työpäiväni loppuun. Ei syyt lopulta niin mystisiä ole. Minulle lääkärikäynnit ovat olleet dramaattisia. Käynti lääkärillä, se joka yleensä on vain varmuuden vuoksi ja josta selviää säikähdyksellä, on johtanut minulla kaksi kertaa hautajaisiin. Looginen järkeni tietää, ettei hammaslääkärikäynti johda hautajaisiin, mutta alkukantaiset tunteet sisälläni eivät usko tuon äänen puhetta. Kaikki lääketieteelliset toimenpiteet yhdistyvät mielessäni kammottaviin kohtaloihin.

Samanlainen kohtaus oli lähellä viime keväänä, kun jouduin toistamiseen aivojen magneettikuvaan. Rajut päänsärkykohtaukset vaativat selvitystä ja sain lähetteen kuvaukseen. Ensimmäisessä kuvauksessa löytyi epämääräinen kohta, joka haluttiin tutkia uudelleen. Istuin odotustilassa uusintakuvausta odottaen, kyyneliäni epätoivoisesti pidätellen. Käteni tärisivät enkä saanut itseäni ylös tuolista. Ihana hoitaja pysäytti kanyylin asettamisen ja otti kädestäni kiinni. "Pelkäätkö sinä tutkimusta?" hän kysyi. "En", vastasin totuudenmukaisesti. "Pelkäätkö sinä tutkimuksen tuloksia?" tuo ammattilainen jatkoi rauhallisesti silmiini katsoen. Kyynelten takaa sain soperrettua myöntävän vastauksen. Hoitaja otti molemmat käteni käsiinsä ja rauhallisesti selitti minulle kaiken mahdollisen. Silitti olkapäätäni ja lupasi, että saan keskeyttää tutkimuksen milloin tahansa. Sain rauhoitettua itseni ja maattua pitkän tutkimuksen paikallaan, vaivalloisesti mutta silti siinä onnistuen. Keväällä laitoin kaiken epämiellyttävän tutkimuksen piikkiin; kukapa tykkäisi olla ahtaassa ja meluisassa tilassa muovikehikko naamallaan? Tuota samaa paniikkikohtausta ne kuitenkin olivat, tiedän nyt.

Samaa sarjaa oli myös selittämättömät kiputilani. Eron jälkeen minulla oli kovia lantiokipuja, voimakasta vihlontaa ja yösärkyä. Keuhkosyövän etäpesäkkeitä, olin aivan varma. Kohtasin onneksi ammattilaisen, hän ymmärsi, vaikka en pelostani kehdannut sanoa edes puolikasta sanaa. Lääkäri tutki minut, kertoi lihaksistoni olevan kireä ja kivun johtuvan siitä. Että jos mitään vakavampaa olisi, olisi kipu todella paljon voimakkaampi ja jatkuva. Vastasi siihen kysymykseen, jota en irrationaalisuuden häpeältäni kyennyt edes muodostamaan. Pian käynnin jälkeen öisin monta kertaa herättänyt kipukin hävisi. Mieli tekee kummallisia temppujaan, kaikessa rationaalisuudessani en voi komentaa lieveilmiötäni vaikka haluaisinkin - mieleni ei usko puhetta eikä järkeä.

Nämä lieveilmiöt ovat muille kovin hassuja. Että kuinka tuo nyt romahtaa, miksi miettii noin hulluja - onhan hän selvinnyt paljon pahemmastakin. Vaan kun se paljon pahempi juuri altistaa. Maailma on pelottava paikka, ei ole vääriä hälytyksiä, on ollut oksettavia uutisia, hirveitä tilanteita. Ei ole selvinnyt säikähdyksellä, omat kokemukset eivät ole olleet loppu hyvin kaikki hyvin -lopetuksella kuorrutettuja tarinoita. On ruumiita ja ruumishuoneita, ruumiiden imelä haju lopunelämää mielessä. On hautajaisia ja hautoja. Elämä on ollut arvaamatonta, mieli väistämättä uskoo niin olevan edelleen. Me ihmiset uskomme asioiden tapahtuvan meille samanlaisina kuin aiemmin, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kenties kyseessä on myös syyllisyyttäkin heijasteleva mielenmaisema. Mielenmaisema, jossa hakkaa takaraivossa, kuinka enää ei saa antaa kaiken tapahtua yllättäen. Että kaikki täytyy ennakoida ja optimoida, täytyy olla vähintään askel edellä! Oireet otetaan vakavasti, lääkäriin mennään välittömästi, ei vähätellä pienintäkään asiaa! Olkoon syöpä, mutta ainakaan ei tule tilannetta, jossa se tulee yllätyksenä! Rationaalisuudessani en ole koskaan kantanut aktiivista syyllisyyttä kummankaan lapseni kuolemasta. Minä tiedän, että en syyllisyydelläni voi muuttaa mitään tapahtunutta. Näin kävi, nyt opetellaan elämään tämän totuuden kanssa. Jossittelu ei auta, ei tuo lapsiani takaisin. Minä tiedän, että toimin niin hyvin kuin silloisen tietoni varassa pystyin toimimaan. Eräs kertoi, kuinka olisi kyllä itse reagoinut tarkemmin. Aivan varmasti, kun lähellä oli esimerkki siitä, mitä voi käydä. Että vähäinen oire voikin johtaa lapsen kuolemaan. Perusturvallisuuden suojaama ihminen ei yksinkertaisesti ajattele, että pieni vihlaisu tarkoittaa kuolemaa. En minäkään silloin, mutta nyt ajattelen.

Alan olla jo paremmalla puolella, nämä hullutukset ovat vähentyneet ja laimentuneet. Siitäkin syystä, että täytin tänään 35 vuotta. Viimeisen vuoden olen enemmän tai vähemmän pelännyt kuolevani 34-vuotiaana. Miksi? Sen takia, että sellaista elämä surun lieveilmiöiden kanssa vain on. Hullua ja irrationaalista, kaiken järjen ajoittain koko voimalla ylittävää. Pelkoa siitä, että menetän kaikki tärkeät asiat elämässäni. Tärkeimmät menetin jo - mikä on tärkeintä, mikä on jäljellä? Minä itse, minun elämäni. Pelkään menettäväni ne minulle kaikkein merkityksellisimmät, minut, työni, rakkauden, elämäni - kaiken sen, mikä luo voimaa, mielekkyyttä ja turvaa. Kaiken sen, mikä on tärkeintä.

Paremmalla puolella olen jo, pitkälläkin siellä. Tiedostan lieveilmiöiden vaikutukset, ennakoimalla pääsen vaikeiden tilanteiden yläpuolelle. Lääkäriä pyydän selittämään tekemänsä toimenpiteet, selkäkivun kohdalla mietin ensisijaisesti työergonomiaa. Tuskin silti koskaan tulen olemaan se ihminen, joka sanoo "ei kannata pelätä, se on ihan turhaa!". Saatan ehkä sanoa, että pelonkin kanssa voi oppia elämään ja sen läsnäolo kirkastaa joskus tärkeät asiat entistä merkityksellisimmiksi. Ei pelolle valtaa antaen, mutta tärkeimmät asiat kirkkaammaksi tehden. Merkityksen ja suunnan osoittaen.