"Ai että miten menee? Hyvin. Ihan todella hyvin. Mä oon onnellinen. Siis kelaa, oikeasti onnellinen. Oon ollut jo pitkään. Kyllä mä sillon Rasmuksen kuoltua tiesin, että tääkin päivä vaan tulee, mutta sitä mä en tiennyt, että mä hautaan vielä toisenkin lapsen ja sen jälkeen menee avioliitto ja koti. Ja sillain siihen nähden tää on oikeesti aika ihme. Onhan se aika rankkaa paskaa, vaikka mä oikeesti unohdan sen välillä. Tätä kaikkee pitää niin normaalina. Mutta siis kelaa nyt, kahessa vuodessa koko paska viemäristä alas. Siis niinku ihan kaikki. What are the chances?! Jengi olettaa mun nyt olevan normaali, mutta enhän mä sitä oikeestaan kuitenkaan oo. Aika paljon outoja juttuja tullut osaksi elämää, mutta tässä kontekstissa mä oon just niin normaali kun vaan voi olla. Ja tää nyt vaan on mun uus normaali. En mä sitä tyhjänpäiväistä höpöttelyä kestä vieläkään, mutta nykyään osaan näytellä todella hyvin. Nyökkäilen ja kelailen ihan muita juttuja. Mä en jaksa arkipäiväisiä tyhjänpäiväisyyksiä ja jengin vinkumista omien valintojen aiheuttamista asioista. Seisokaa hei päätöstenne takana ja kantakaa vastuunne. Ja lapsista vinkumista mä en kestä. Miks helvetissä omasta tärkeimmästään saa puhua niin uskomattoman rumasti, sitä mä aina kelaan. Ja sitten tekis mieli sanoa, että tsemppiä kuule vaan, voin vannoa, että kuolleen kanssa on saletisti paskempaa. En jaksa nyt tähän väliin sössöttää sitä "kaikki on niin suhteellista" -liibalaabaa, kyl sä tiedät. Sillon kolme vuotta sitten mä kelasin, että innostunko mä enää ikinä mistään. Innostun. Innostun niinkin paljon, että yks tyyppi jaksaa aina sanoa, että älä innostu. Tai sit se sanoo, että taas sä innostut. Mua naurattaa se aina. Meen kuulemma aina vähän yli innostumisessani, mutta se on vaan mageeta, sillä on ollut elämässä ne hetket, ettei mikään innostanut tai liikuttanut. Niinku yhtään mikään. Ja kelaa nyt kun Rasmuksen jälkeen oli se olo niin mitä se oli Roopen kuoleman jälkeen. Se oli aika kauheeta, oikeesti. Mä innostun mun duunista, siitä että saan haastaa älyäni joka päivä, mä innostun tästä kaupungista, mä innostun ihmisistä, älykkyydestä, lenkillä käymisestä, elämästä, hetkistä ja jotenkin joskus ihan kaikesta. Suru on tehnyt sen, että asiat näkee nykyään eri valossa, pienessäkin kauneutta ihan eri tavalla, vaikka en mä koe, että mun elämäarvot ois mitenkään radikaalisti muuttunut, ehkä ne oli ihan kohdillaan lähtökohtasestikin. En oo hiffannu sitä, kun jengi hokee, että lapsen kuoltua koko identiteetti ja arvomaailma meni uusiks, mulla ei oo käyny niin. Tai tottakai identiteetti on saanut uusia muotoja, mutta kyllä mä silti oon ihan Hanna ja tunnistettavissa kaikille mut koskaan tunteneille. Mut mä oon kiitollinen siitä, että mä innostun, se on ihan älyttömän ihanaa. Se sama tyyppi sano kerran, että toisaalta se innostuminen kuvastaa intohimosuutta. Ehkä se on niin ja musta on upeeta, että tunnen intohimoa elämää kohtaan. Mut joo. Mulla ei oikein oo enää tarvetta puhua kaikesta. Tai on, mutta jotenkin vaan tosi harvojen kanssa eikä sekään oo sellanen pakottava tarve. Sellasten ihmisten kanssa, jotka jaksaa tulla vähän syvemmälle ja kelailla asioita vähän laajemmasta perspektiivistä ja se on ennemminkin kuva niiden ihmisten yleisestä suhtautumisesta elämään ja asioihin. Tai uskaltaa heittää läppää, sitä mä arvostan ihan erityisesti. Enemmän se on kai jotain valikoivuutta myös sen suhteen, että tärkeiksi voi tulla vaan ne tyypit, jotka pystyy ottamaan vastaan ja etenkin antamaan ite siihen jotain muuta kun sellasta banaalia kauhistelua. Arvostan niitä ihmisiä ihan tosi korkeelle. Tapailin yhtä kundia eron jälkeen. Se sano myöhemmin, että olishan sitä joskus toivonut vähän kevyempiäkin puheenaiheita. Haha, mä oon hilpee tyyppi hei! No ei vaan, ei mun puheenaiheet niin raskaita enää oo. No joo, kaikenlaista. Mutta tiedätsä, se nälkä- ja janojuttu vaivaa vieläkin. Tai siis lopetin syömisen sillon, kun yritin sitä avioliittopoloista pelastaa asumalla himasta veke hetken, mitä se oli - alkukesää 2017. Yritin yks aamu tehä smoothieta enkä löytänyt vieraassa asunnossa kaapeista blenderiä enkä sauvasekotinta. Heitin ne vitun marjat roskiin ja siihen loppu syöminen. Lopetin sillon nukkumisenkin tai siis se vaan loppu. Kelaa nyt, vedin joku puoltoista vuotta putkeen sellasilla ehkä keskimäärin viiden tunnin yöunilla enkä syönyt, niin ja duunia tein luonnollisesti samaan aikaan ihan överisti (no joo, teen mä edelleenki), niin ja surin tietty kuolleita lapsia, avioeroa ja kodin menettämistä. Perussetti! Tässä nyt opettelen kolmefemmana uudestaan näitä perusjuttuja, getting there, vaikka edelleen voin olla syömättä koko päivän eikä mun tuu nälkä tai huono olo, mutta nukkua mä oikeesti yritän ja oon nyt alkuvuoden opetellut syömään lounasta. Ja aamupalaakin oon syönyt jo monta viikkoa. Niin joo ja se parisuhde, eihän se sitten oikein kestänytkään. Joku ihana ihminen oli kommentoinut blogiin, että näin isot asiat rikkoo eikä sitä tarvi hävetä. Se oli helvetin hienosti sanottu. En mä tiedä olisko kaikki kaatunut jossain kohtaa kuitenkin. Ja sitten just toisaalta, sillä kun ei oo mitään väliä. Nyt kävi näin, niin kun hän sano (jaksan diggailla tän lauseen tyhjentävyyttä). Kai tää muutto sitten sinetöi aika paljon eikä siitä mennyt enää kun pari kuukautta sitä samperin edestakas veivaamista. Omaa heikkoutta sen anto tapahtua, mutta en ehkä ollut ihan parhaissa kantimissa sillon. Ja ainakin vedettiin niin loppuun ettei muuten tarvi jossitella, vaikka olisin mä pärjännyt ilman niitä kamalimpia juttuja. Mutta silti oon vaan onnellinen ja kiitollinen, että sain elää sen suhteen ja rakkauden ja sain kaiken sen mielettömän ihanan, mitä siinä suhteessa oli. Ja sitä oli paljon. Opin ihan älyttömästi ja oon ihan saletisti entistä parempi tyttöystävä ja puoliso nykyään. Tai no niin no joo, se kai aina suhteutuu siitä toisesta puoliskosta, että mikä sitten on ihanaa ja hyvää. Mutta oonhan mä hei nyt kuitenkin aika ihana, haha! Mä lähettelen aina yhdelle tyypille kamalia kuvia itestäni ja kysyn, että oonks mä kaunis, tulee niin oikee vastaus joka kerta! Se on hauska läppä, mutta samalla onhan se ollut tärkee osa sitä, että on kasvanu jotenkin sen kanssa, että on ihan okei, vaikka ei mun itsetunto- tai itseluottamus kyllä avioerossa kärsinyt, oikeestaan ihan päinvastoin, kasvo ja vahvistu vaan. Sitä mä oon ihmetellytkin. Yks ystävä sano, että ehkä mua ei nyt rajota mikään ja saan toteuttaa itteäni just niinku haluan ja että siitä tulee se voima ja se ettei se itsetunto horjunutkaan. En mä epäile yhtään etten ois kiva, kaunis ja fiksu, mutta tottakai avioero on vaikuttanut. Ehkä se horjunta tuli sinne, että kelaan, etten oo rakastettava. Tai että mä oon kivaa seuraa mut että ei mua halua kukaan sillain tosissaan, sillain kokonaan ja lopullisesti. Mua ihan kokonaan just tämmösenä. Mutta kyllä ne kauniit sanat on auttanut, niinku esim. se yks tyyppi, joka on puhunut mulle ihan uskomattoman kauniisti. Tai ehkä se on sitäkin, että sen sanoja arvostaa jotenkin niin eri tavalla. Tai ehkä se sanoo asiat jotenkin niin syvemmin ja merkityksellisemmin. Tai ehkä ne on sellasia juttuja, jotka ei oo niin ilmiselviä. Se on hieno piirre ihmisessä. Oon kuulemma ihan oo ja koo ja sen sanomana se on ihan tosi jees. Mut joo, niin se elämä vaan vie. Vaikka siis tiesinhän mä sen. Se mitä oon aina faijasta sanonut, että anto mulle viimeisen lahjan kuolemassaan. Jätti mulle tiedon, että suurinkin suru vaan väistyy ja elämä kantaa. Kelaa kuinka upee faija. Ja niin siinä on käynyt nytkin. Onhan se jumalattoman reissun vaatinut, helvetti on aika kevyt kuvaus parista viime vuodesta, mutta kyllä vaan tuntuu hyvältä olla tässä tänään. Oon ihan uskomattoman ylpee itestäni. Kelaa nyt, siitä kolmen vuoden, kahen vuoden ja vuoden takasesta suosta tähän päivään et oon oikeesti onnellinen. Kerta vuoteen iso menetys, joista jokainen yksinkin ois särkenyt saati sitten kahdet hautajaiset ja yksi avioero. En ois kolme vuotta sitten uskonu mihin samperin kuiluun sitä tippuu kerta toisensa jälkeen. Ja sitten mä vaan oonkin kaiken jälkeen onnellinen. Innoissani ja onnellinen. Onhan se nyt ihan käsittämätöntä! Ja kaikki siis ihan ilman elävää lasta tai uutta parisuhdetta tai edes sitä sillon ollutta suhdetta, niinku ihan yksin. Sillain ihan hyvin kai. Enkä mä enää pelkääkään. Tai vähän joo, mutta sen verran mitä varmaan lopun elämää tuun pelkäämään eri tavalla kun normaalit ihmiset (tää on musta aina niin hauska heittää). Mun maailma on vaan vähän pelottavampi, mutta nyt se alkaa olla enemmän siunaus. On sellasta raakaa realismia, joka tekee elämästä oikeestaan aika syvästi merkityksellisen. Enemmän mä vaan oon kiitollinen kaikesta. Ja mä tarkotan oikeesti kaikesta, kaikesta siitä mitä oon saanut. Jotenkin kaikki on nykyään osa mua ja mun elämää, sellanen saumaton tarina, tarina mun elämästä. Mun elämässä nyt vaan kävi näin ja tää on mun ihan ainoo elämä. Missä biisissä sitä lauletaan, että "pidä kiinni päätöksistä, niissä voima itää"? Sillain tää on mennyt. Mä päätin sillon, että selviän ja taistelen tieni elämään, just se mitä oon aina sanonu, että Rasmuksesta jää jäljelle rakkaus ja Roopesta toivo. Ja päätin, etten katkeroidu. Ja päätin, että mä suren just tasan niin kauan kun sitä helvetin surua kestää välittämättä yhtään siitä, mitä muut siitä on mieltä. En mä tiennyt kauan se pahin tuska kestää, mutta nyt tiedän. Ja tuun sureen vielä varmasti loppuelämäni aina hetkittäin. Tai mistä mä tiiän vaikka tässä tulis joku kauhee takapakki, voihan sekin olla, mutta tulkoot sitten. Enkä mä sillon myöskään tiennyt, että teinks mä oikeita päätöksiä, mutta täältä kauempaa kun kattoo niin ihan okei se tais kuitenkin sitten mennä.
Mutta sillain mulla niinku nykyään menee, että mitäs sulle?"
Miten menee? vol. 2016
https://alapelkaapimeytta.blogspot.com/2016/03/miten-menee.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti