maanantai 23. syyskuuta 2019

Kiire


On muka niin paljon tekemistä. Pitää juosta asemalta toiselle, junasta toiseen, toimistolta toiselle. Niin kiire, että ei ole muka aikaa pysähtyä. Ei ole muka aikaa odottaa seuraavaa junaa – mennä haudalle ja pysähtyä sinne, mikä minun elämäni pysäyttänyt on. On aikaa kuunnella muita, onnitella syntyneistä lapsista, mutta ei aikaa itselle ja omilleni. Ei edes tänään, joka lapsilleni merkitty päivä on. Ei muka aikaa edes hetkeä, ei aikaa ostaa kynttilöitä, ei hiljentyä rauhassa.

Ja minä istun kyyneleet valuen junassa, joka kiitää kiireestä toiseen, esityksestä ja presentaatiosta seuraavaan. Istun ja itken, kun en edes yhtä hetkeä anna niille, jotka minun tärkeimmät ovat. On muka tärkeämpää, on muka jotain merkityksellisempää. Ei minun paljoa heidän vuokseen tarvitsisi, vain lyhyt hetki siellä ja täällä. Ja minun sydämeni särkyy, että en edes tänään heidän vuokseen pysähtynyt.

Sorrun siinä samassa siihen, mihin koko ympäristö kaikella voimallaan. Siihen, jossa joku sanoo, että ei se ole niin mustavalkoista, että kaikilla omat murheensa, jotka olisi syytä ymmärtää. Siihen, jossa ”kamalinta mitä voi tapahtua on oman lapsen kuolema” tarkoittaa juuri sitä. Omaa lasta. Vain ja ainoastaan omaa lasta. Puhuvat itsestään. Vain ja ainoastaan itsestään. Siihen, jossa elämäni rohkeimmaksi teoksi kerron jonkin tilanteeseen sopivan ja kaikkia hyväksyttävästi voimaannuttavan tarinan rohkeudesta tehdä hienoja valintoja, jotka lopulta johtivat onnistumisiin. Per aspera ad astra ja kaikki hymyilevät tyytyväisesti nyökkäillen. Ja minun mieleni huutaa huutamistaan, ilkkuu banaalille tarinalle. Sillä mikään ei koskaan ole ollut rohkeampaa kuin antaa lapselleni lupa mennä. Sillä mikään ei koskaan ole vaatinut yhtä paljon voimaa. Sanoa maailman tärkeimmälle, että enää ei tarvitse – ei äidin eikä isin vuoksi. Sanoa lääkärille, että lapseni saa nyt kuolla, että kaikki on jo tehty. Ja pitää sitten pientä ihmettä sylissään, lähellä sydäntä hiljaa heijaten ja kuolemalle koko elämänsä luovuttaen.

Sen minä haluaisin kertoa vaan vain harvalle voin – saati enää edes haluan. Käsieni sormissa ne ihmiset. En minä surulleni enää tilaa tarvitse vaan itselleni. Sille kuka minä olen. Että saisin olla muutakin kuin vain viimeiset kaksi vuotta elämästäni – siivottu versio, jossa on aika ennen ja jälkeen ilman mitään niiden välissä. Sillä minä olen ihminen, jonka elämän rohkein teko on ollut kantaa lapsensa kuolemaan enkä minä sille mitään voi enkä sitä taakakseni halua laskettavan, en synnikseni. En halua alleviivata, mutta en piilottaakaan. Tämä olen minä. Kuinka toivoisin, että arpeni hyväksyttäisiin. Että joku piirtäisi sormellaan niiden rajoja, kauniiksi niitä kutsuen. Vain todeten, vain hyväksyen ja sitten eteenpäin jatkaen. Toteaisi, mutta antaisi sitten olla. Ei pelkäisi arpiani vaan rakastaisi niitäkin, painaisi sormensa niihin ja sanoisi ”nämä ovat hienot arvet, anna niiden olla, minäkin annan."

Vaan enhän minä itsekään. Kiirehdin kiireestä toiseen unohtaen, että joskus minäkin saisin pysähtyä ja kuljettaa sormiani arpieni rajoilla muistaen, kuinka kauniimpaa kuin arpeni ovat niiden aiheuttajat. Kuinka ihmeellisen hienoa on olla Rasmukseni ja Roopeni äiti. Mikä etuoikeus, kunnia ja ilo.

______________________________________________

Kirjoitin tämän junassa. Itketti kovasti, päätäkin alkoi jo särkeä, en julkaissut tekstiä vaan painoin lopulta tietokoneen kannen kiinni. Tuijotin pitkän aikaa ulos ikkunasta mitään kyyneliltäni näkemättä. Pitkästä aikaa ellei jopa ensimmäistä kertaa koko vuonna itketti niin, että kyynelille ei ollut loppua, rajaa eikä määrää. Kaivoin epätoivoisesti laukustani nenäliinaa, kun tunsin jonkun pysähtyneen viereeni. Samassa vaunussa istunut mies seisoi vieressäni syvälle silmiini katsoen. Hän otti käteni käteensä, painoi käteni suuren kämmenensä sisään. "Kaikki vielä järjestyy, elämä voittaa", hän sanoi hiljaa. Syvensi sitten katsettaan, puristi kättäni lujempaa.

”Kanna ylpeydellä tuskasi, kanna ylpeydellä surusi – älä häpeä, se tekee sinusta juuri sinut.”

Piirsi siinä samalla arpieni rajat, yhdellä kosketuksella niistä jokaisen – aivan kuin olisi kuullut toiveeni.

2 kommenttia:

  1. Kiitos että kirjoitat. Tämä kirjoitus itketti paljon.
    Samastun varsinkin tähän kohtaan " En halua alleviivata, mutta en piilottaakaan. Tämä olen minä. Kuinka toivoisin, että arpeni hyväksyttäisiin. Että joku piirtäisi sormellaan niiden rajoja, kauniiksi niitä kutsuen. Vain todeten, vain hyväksyen ja sitten eteenpäin jatkaen. Toteaisi, mutta antaisi sitten olla. Ei pelkäisi arpiani vaan rakastaisi niitäkin, painaisi sormensa niihin ja sanoisi ”nämä ovat hienot arvet, anna niiden olla, minäkin annan."

    Tuo kertominen ja kertomattomuus mietityttää muiden raskausuutisten kohdalla. On selvää, etten sellaisella hetkellä halua kertoa omasta taustastani mitään, se pilaisi vääjäämättä toisten hienon hetken. Mutta minua vaivaa samalla suuri etäisyyden ja jähmeyden tuntu. En pysty luontevasti olemaan läsnä enkä vilpittömästi onnittelemaan. Tuntuu että ehkä pystyisin paremmin, jos olisi mahdollista olla kokonaisemmin oman surun kanssa läsnä, sitä muille valottaen. Mutta en ole varma pystyisinkö sittenkään. Ehkä minun ei tarvitse, mutta tämäkin surettaa. Mikään muu muille ihmisille tärkeä asia ei ole samalla lailla erottava. Yleensä pystyn aidosti kiinnostumaan ja löytämään jonkun yhteyden vaikka toisen elämäntilanne olisi itselleni etäinen.

    Muille kertomisessa pelottaa myös se, että tulisin liikaa määritellyksi oman suruni kautta. Siksi tuo "toteaisi, mutta antaisi sitten olla" osui suoraan sydämeeni.


    Voi mikä kohtaaminen sinulla oli junassa. En ole koskaan uskaltanut itkeä täysin avoimesti julkisella paikalla. Ihana kuulla että ympärillä olijat voivat reagoida noinkin rohkeasti ja kauniisti.

    t. Matkatoverisi.
    p.s. Luen blogiasi säännöllisesti ja olen ennnenkin koittanut kommentoida, mutta jostain syystä se ei anonyyminä ole onnistunut

    VastaaPoista