Tasan kaksi vuotta sitten, 30.7.2015, aloitimme tämän matkan, jonka varrella olemme kokeneet enemmän ja nopeammin kuin mieleni pystyy välillä ymmärtämään. Matkan, joka ei ole vielä päättynyt eikä tule koskaan päättymäänkään. Tämä matka on osa elämäämme, mennyt mutta myös tuleva. Matka, joka on merkinnyt elämäni suunnan ja joka vaikuttaa minuuteeni syvemmin kuin mikään aiemmin kokemani, kuin mikään aiemmin elämäni. Matka, jota tulemme aina kulkemaan yhdessä, me kaksi, Rasmuksen äiti ja isi.
En ollut voinut kuvitellakaan olevani raskaana. Olimmehan toki puhuneet lapsista, lähinnä siitä, kuinka söpöjä heistä tulisi. "Mä en rakas kestä, kuinka ihana on saada sun kanssa lapsia! Ja kuinka ihania niistä lapsista tulee!" luki yhdessä viestissä, perässä sata sydäntä. "Meidän täytyy tehdä vauva, mä haluan sun kanssa superjunnuja!" puolestaan toisessa. Minulla oli alusta asti ollut tunne, että kohtaloni on saada lapsia mieheni kanssa. Unelmoimme superjunnuista (kuten mieheni heitä kutsui) ja pohdimme, minkälaisia heistä tulisi. Seisoimme monesti vessan peilin edessä kasvot vierekkäin ja arvuuttelimme, mitkä piirteet lapsemme meiltä saisivat. Isin nenä, äidin huulet. Tummat hiukset, pitkät sormet. Äidin voimakastahtoisuus, isin rauhallisuus. Helliä unelmia tulevaisuuden kauneudesta.
Vaikka kehoni oli yrittänyt kertoa raskaudesta, en saattanut uskoa signaaleita - olihan minulla kierukka. Kuukautiset olivat vain myöhässä, pian alkaisivat. Tasan kaksi vuotta sitten kuitenkin marssin salitreenin jälkeen kauppaan ja epäröiden poimin hyllyltä raskaustestin. Varmuuden vuoksi vain, illalla kun oli tarkoitus lähteä ystävien kanssa ulos. En varmasti ole raskaana, ajattelin. Miten ihmeessä voisin olla?
Viivat piirtyivät ruutuun välittömästi. Vahvoina, varmoina, tummina. Ei epäilystäkään. Tuijotin epäuskoisena kädessäni olevaa testiä, taisin kirotakin. Kädet täristen soitin miehelleni. "OHO", hän sanoi - epäuskoisena, hämmentyneenä ja kuitenkin niin onnellisena. Kuka ikinä sieltä tulisikaan, hän olisi tervetullut, rakastettu, odotettu. Meidän rakkautemme tulos. Suuresta ja sydäntä pakahduttavasta rakkaudesta alkanut elämän ihme. Pienten prosenttien ihmeemme, tulisimme oppimaan.
Päivä oli tismalleen samanlainen kuin tänään. Loppukesän paahtava aurinko, huikaisevan sininen taivas, pilvetkin aivan yhtä korkealla. Kesän vihreys taipuu jo vienosti keltaiseen, maailma on unelias ja lämpöä täynnä. Rannan koivut humisevat korvissani, kun kävelen samaa tietä kuin kaksi vuotta sitten. Rannalta nousen tammien varjostamalle kujalle, aurinko sädehtii korkeiden oksien takaa luoden varjojen ja valojen leikin varjoisaan tyyneyteen. Kävelin miestäni vastaan tuota kujaa. Nousin tielle, josta jälleen takaisin rantaan. Aurinko lämmitti selkääni, järvi sädehti taustalla, kaupungin piiput nousivat kohti kirkasta taivasta. Kesän tuoksut huumasivat. Tuuli toi kauempaa kuivan männyn tuoksun, nurmikentät tuoksuivat loppukesän vihreyttä kulkiessani tietä pitkin.
Muistan vieläkin, missä kohtasimme. Kohdassa, jossa hiekkatie kiemurtelee mäntyjen varjoon ylös mäkeä. "Täältä me tullaan", kuiskasin juuri ennen kuin mieheni kaappasi minut vahvaan syleilyynsä. Halasimme pitkään, suutelimme unelmia sinkoilevassa hetkessä. Pidimme kiinni toisistamme ja unelmistamme, viivyimme tuossa kesäisen iltapäivän kuumuudessa kuin haluttomina päästämään irti. Kunnes vihdoin käännyimme kohti aurinkoa, kohti unelmia, kohti kotia - ja lähdimme käsi kädessä sille matkalle, joka määrittäisi loppuelämämme suunnan. Minut ja hänet, meidät, ikuisiksi ajoiksi.
Kaikki oli juuri niin kuin oli tarkoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti