Elämässä on myrskynnyt viime kuukaudet, rajusti. Ei ole ollut voimia saati tilaa kirjoittaa. Ei ole ollut voimia saati tilaa ajatella poikia. Parisuhde on ollut äärimmäisessä kriisissä. Olisi kai enemmän ihme, että ei olisi. Kaiken koetun jälkeen olemassaolon jokainen ehto natisee liitoksistaan. Mikään ei ole itsestäänselvää, mikään ei ole selvää. On vain järisyttävä taistelu selviämisestä.
Myrskypilvet kiertävät edelleen ympärillä, mutta suvanto antaa mahdollisuuden hengähtää. Kerätä ajatuksia, kerätä voimia. Lapsen kuolema osuu syvälle naiseuden ja mieheyden ytimeen. Elämän kenties suurimpiin odotuksiin, toiveisiin ja haaveisiin. Parisuhteesta särkyy jotain pysyvästi, jotain peruuttamatonta tapahtuu. Vaatii poikkeuksellisia voimia kohdata ne sirpaleet - ne, joita ei voi korjata. Matkaa kuljetaan eri tahtiin, saman surun ympärillä eri askelein. Toinen on jo pidemmällä, kun toinen vasta aloittaa matkaansa. Kuljemme aiemman elämän siivittämänä. Opitut mallit, selviytymiskeinot mitataan ja punnitaan vaakakupissa, joka ei koskaan ole tasan.
Me emme valinneet tätä elämää. Me emme pyytäneet tätä elämää. Mutta tämä on se elämä, jonka me saimme. Me saimme paljon ja menetimme vielä enemmän. Me saimme elämän, jonka kohtaaminen vaatii paljon. Tätä elämää me kuljemme, yhdessä ja erikseen. Eteenpäin, kun muukaan ei auta. Pienin askelin, jälleen kerran. Henkäys kerrallaan - toivottavasti kohti keveämpiä aikoja.
"Niinkin taisi käydä, että me sinä kevättalvena joskus luhistuimme molemmat. Enkä minä, vaan hän se silloin jaksoi nousta ja nostaa minutkin, ja sitten kestimme taas. En tiedä, mutta kokemuksen perusteella arvelen jokaiselle avioliitolle tärkeäksi, että jompikumpi jaksaa kaiken uhalla - tosiaan kaiken - mutta ei kunnioituksen tai ymmärtämyksen, ei velvollisuudentunnon tai molemminpuolisen arvonannon tai muun sellaisen vaatimuksesta. Vaan rakkauden. Kahden ihmisen selittämätön rakkaus. Anteeksi antamisen kyky sen myötä."
Tito Colliander
Olen samaa mieltä myös omien kokemusteni pohjalta: Ihme olisi jos myös parisuhde ei järisisi.
VastaaPoistaMinä aloitin psykoterapian. Se tuntuu hyvältä.
Kaikki on kesken ja epäselvää, mutta elämä ei ole sietämätöntä. Välillä asiat tuntuvat jo asettuneet jotenkin uomiinsa ja sitten kaikki tuntuu taas käsittämättömältä.
Tänään tulit mieleeni kun luin tämän blogipostauksen, tarkemmin sanottuna tämän yhden virkkeen: "I tell myself: remember, everyday mothers lose their children and children lose their mothers somewhere near and far. It is a fact of life. It is not the unnatural and distant event we wish to conjure it to appear."
http://astridswan.blogspot.fi/2017/07/the-secret-to-living-as-chronically-ill.html
T. Matkatoveri
Olisin toivonut hieman keveämpää järinää, mutta vasten kaikkea sitä, jonka olemme kokeneet en ylläty myrskyn voimakkuudesta. Olisi pyhä ihme, jos ei myrskyäisi. Parisuhde on niin käsittämättömän herkässä tilassa menetyksen jälkeen, että mitä tahansa voi sattua. Suru saa meidät kaikki käyttäytymään irrationaalisesti, epäloogisesti ja hullusti. Meidät on rakennettu väistämään tuskaa, hakemaan helpotusta ja tämän surun kanssa sillä matkalla saattaa ajautua pitkälle metsään.
PoistaOlen iloinen, että olet päässyt psykoterapiaan. Kaikki apu tällä matkalla on tarpeen.
Olen pyöritellyt juuri samaa teemaa mielessäni. Kuinka lapsen kuolema on aivan yhtä normaalia kuin mikä tahansa muukin elämässä tapahtuva. Ajatus tuo minulle voimaa, auttaa eteenpäin. En minä ole poikkeus, et sinäkään - me olemme yksi monista. Tässä yhteydessä tunnen jälleen sen ikiaikaisen äitien linjan, jossa minä olen vain yksi pieni osa. Kiitos, kun jaoit sitaatin. Pidän siitä.