Piste

Myrskyn jälkeen ei tullut poutasää. En rehellisesti sanottuna sitä odottanutkaan, mutta viimeisen puolen vuoden hengästyttävä tahti saa pääni edelleen pyörälle. Viimeisen puoli vuotta mikään ei ole ollut kuin ennen. Viimeisen puolen vuoden kulminaatio saavutettiin jo heinäkuussa, jolloin haimme avioeroa. Siksi en ole kirjoittanut. En ole tiennyt, kuinka kuvaisin kaikkea ja samaan aikaan en ole halunnut edes yrittää. Avioeron taustalla vaikuttaa ylimääräinen ihminen ja olen joutunut käymään mielessäni pitkän kamppailun siitä, mitä haluan kirjoittaa. On irvokasta, että syvimmät tunteeni ovat julkisia hänelle. Että elämäni on pakotettu pisteeseen, jossa se on mahdollista. Kuitenkin eteenpäin ajaa enemmän oma elämäni. Tämä on minun elämäni, minun tarinani ja kuten en sen tapahtumia en myöskään sen sivustaseuraajia voi valita. Kuten viisas ystäväni on todennut: mitä järkeä on kirjoittaa, jos ei aio kirjoittaa Aivan Kaikkea.

Avioeron syitä en halua tarkemmin avata. Se ei olisi reilua eikä tämä ole oikea foorumi sille. Haluaisin kirjoittaa kitkerän avautumisen, antaa tunteitteni vuotaa tänne aivan kuten aiemminkin, mutta en tee sitä. Tämä on tarina kahdesta upeasta lapsestani, ei sivuraiteille ajautuneesta avioliitosta niin paljon kuin syy-seuraus-suhteet ovatkin nivoutuneet toisiinsa. En halua myrkyttää lasteni kaunista tarinaa ja muistoa sydänsuruni tummuudella ja sivuraiteiden sivuhenkilöillä. Niin kuin elävillä lapsilla, on myös meidän pienillä pojillamme oikeus maailman parhaaseen isään. Siitä olen pitänyt kiinni ja haluan loppuelämäni pitää kiinni. Tyydyn toteamaan, että avioeroon päätyminen ei ollut mitään, mitä itse olisin missään vaiheessa halunnut. Jos päätökset olisivat olleet vain minun, olisimme edelleen naimisissa. Tapahtui vain aivan liikaa, jotta mikään muu olisi ollut enää vaihtoehto. Minun rajani ylitettiin kerta toisensa jälkeen enkä nähnyt enää muita vaihtoehtoja niin paljon kuin päätös sydäntäni särkeekin.

Pitkään pohdimme. Olisiko meistä vielä siihen? Pystyisimmekö kaiken jälkeen, sittenkin? Kun sulki silmänsä ja painautui toisen turvalliseen ja lämpimään kainaloon, pystyi hetkeksi palaamaan sinne, mitä ei enää ole. Kun katsoi suoraan syvälle toisen silmiin, niihin joille elämänsä kerran lupasi, unohtui kaikki muu. Hetkeksi, joskus jopa pidemmäksikin. Saturaatiopisteensä on kuitenkin kaikella. Tietyssä pisteessä on todettava todellisuus raakana ja paljaana - ja hyväksyttävä se. Liian paljon on tapahtunut. Liian paljon jopa meidän rakkaudellemme. Olemme kuukausia kulkeneet edes ja takaisin. Toisen syli on ollut houkuttelevampi kuin kylmä ja tuntematon maailma. Tuttu ja turvallinen, maailman paras paikka, ylimääräisestä huolimatta. Ylimääräinen unohtuu, kun hetkeksi saa painautua turvallista ihoa vasten, olla kuin ennenkin. Olla aviovaimo, aviomies, sanojen kaikissa merkityksissä. Ehkä kaikki olikin painajaista? Eikä rakkaus hetkessä kuole, väliltämme tuskin koskaan. Kaiken kauheuden alkamisen jälkeen olemme viettäneet uskomattoman hienojakin hetkiä. Yhdessä, pariskuntana, avioparina, rakastavaisina, perheenä. Olemme ajoittain olleet lähempänä toisiamme kuin koskaan aiemmin - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Julma kriisi on riisunut sielumme auki. Olemme syleilleet toisiamme haluttomina lähtemään, päästämään irti. Ehkä enemmän syleilleet muistoja ja mielikuvia - sitä mitä me olimme ja olisimme voineet olla. Avioerohakemus on vain paperi, sydämen ero on se todellinen ja raaka irrottautuminen, joka vaatii niin paljon enemmän kuin allekirjoituksen.

Muutin toiseen kaupunkiin. Enemmän mahdollisuuden avautumisen vuoksi kuin muiden syiden, mutta symbolisena eleenä muutto on ollut mieletön. Uusi alku, sanojen kaikissa merkityksissä. Uudet kadut, uudet ihmiset, uudet mahdollisuudet - niin haluton kuin niitä ajoittain olen näkemään. Minun elämäni uusi alku ja toivo sen mukana. Muutto ja tapahtumien seurausten konkretisoituminen ovat avanneet varmasti meidän molempien silmiä. Tämä oikeasti tapahtuu. Kaikki tapahtunut on oikeasti totta ja sillä on seurauksensa. Rajut, repivät seurauksensa. Tuhoavat seurauksensa. Ei se ollut sen arvoista, on todettu niin moneen kertaan kyyneleet poskilla valuen. Minne olemme menossa? Pohdimme hämmentyneinä elämämme irvokkaita käänteitä. Miten me olemme tässä tänään? Mikä oli se tienhaara, joka toi meidät tähän vieraaseen maisemaan - tutusta ja turvallisesta tuntemattoman kaupungin kattojen ylle.

Siinä missä viimeinen puoli vuotta on jollekin ollut kevyt seikkailu, hauska ja kaikin puolin jännittävä matka, meille se on ollut koko elämä; perhe, avioliitto, koti, tulevaisuus. Kaksi kertaa rikottu vanhemmuus särkyi uudestaan. Me molemmat menetimme ydinperheen. Menetimme ajatuksen yhdestä avioliitosta. Rasmuksen ja Roopen sisaruksista. Olen kulkenut syvissä vesissä välillä täysin kykenemättömänä ymmärtämään kaikkea tapahtunutta. Kaksi vuotta esikoisen odotuksesta istun vieraan kaupungin vieraassa kodissa. Yksin. Hetkessä niin totaalisen yksin. Ei Rasmusta, ei Roopea, ei miestä, ei kotia. Ero kaikkine vivahteineen on ollut jopa raskaampaa kuin poikien kuolemat. Heidän kuolemansa jälkeen jäi vielä niin paljon. Jäi perhe, koti, rakkaus. Jäi mahdollisuus, toivo, unelmat. Nyt aloitan kaiken alusta. Nollasta. 33-vuotiaana alan rakentaa elämääni aivan alusta. Etsin uudestaan toiveeni ja unelmani, rakennan niille uuden pohjan. Samaan aikaan kaikessa oksettavuudessaan viimeinen puoli vuotta ei ole repinyt minua yhtä paljon kuin olisin kuvitellut. Tiedän kyllä miksi. Tuskan ja kauheuden mittapuu on korkea eikä kaikki tapahtunut pääse kuin varovaisesti puoliväliin sillä mittapuulla. Kun on haudannut unelmansa mustaan maahan kaksi kertaa, ei avioero sivujuonteineen yksinkertaisesti nouse yhtä korkealle. Olen miettinyt, onko avioero lasten kuolemien jälkeen yksinkertaisesti todella kohtuutonta vai toisaalta vain pientä kaiken koetun jälkeen. Kallistun jälkimmäiseen.

Jotta on voinut menettää paljon, on täytynyt saada paljon. Minä sain hetkeksi upean aviomiehen, mahtavan isän lapsilleni. Sain lapseni. Sain kokea sen selittämättömän ja kaiken peittävän rakkauden. Viime vuodet ovat kaikessa surussaankin olleet elämäni parhaat. Siitä olen kiitollinen elämälle, mutta myös puolisolleni. Kiitän kaikesta, mitä häneltä sain ja teen sen täysin sydämin. Hän on antanut enemmän kuin koskaan uskalsin elämältä toivoa. Hän myös vei enemmän kuin voin vielä edes ymmärtää. Hän lähti, kun olisimme toisiamme eniten tarvinneet. Olen pahoillani, että kaikessa kauneudessaan rakkautemme ei riittänyt suuren surun äärellä. Olen pahoillani, että surun läpikyllästämät valinnat toivat meidät tähän päivään. Haluaisin huutaa kipuani, kertoa tuskastani, mutta sen repivän surun paikka ei ole täällä. Syvällä sisälläni haluan säilyttää kaiken kauniin, ne upeat muistot ja kerran totta olleet unelmat. Niitä ei minulta vie mikään - tai kukaan. Sen vuoksi säästän sanani, suljen suuni ja päätän kertoa siitä kauneudesta, jonka kerran sain.

Kaiken tuhon keskellä seison kuitenkin edelleen pystyssä. Haavoille kerta toisensa jälkeen hakattu, verta valuva sieluni tuskaansa huutaen, mutta silti järjissään, pystyssä. Mieleni on taipunut jälleen kerran, mittaamattoman surun edessä vielä uudestaan. Minä suren mennyttä, mutta myös tulevaa. Elämää, joka ei toteutunutkaan. Suren haudattuja unelmia ja niitä, jotka olen jo kaksi kertaa haudannut. Olen tienhaarassa, jälleen kohdassa, jossa päätökset on tehty muualla. Siihen minä nöyrryn. En nöyristele, mutta nöyrryn. Minä en voinut vaikuttaa tähänkään päätökseen, en voinut vaikuttaa elämäni suuntaan. Kaiken koetun jälkeen suljen silmäni ja päätän luottaa elämään. Annan sen kuljettaa minua, sillä muuta en voi. Vastaan taisteleminen on turhaa, armo ja sitä kautta rauha ovat ainoat vaihtoehtoni. Minun itseni vuoksi. Olen armollinen itselleni ja puolisolleni, annan anteeksi elämälle. Annan anteeksi hänellekin. Itseni vuoksi, mutta myös hänen. Perheemme, poikiemme ja kerran niin polttavan ja totta olleen rakkauden vuoksi.

Avioliittoneuvoni kaiken jälkeen? Yrittäkää pitää lapsenne hengissä. Jos mahdollisuutta siihen ei anneta, sulkekaa silmänne ja toivokaa parasta. Toivokaa, että pohjatyö elämälle olisi tehty hyvin, että eväät olisivat riittävät. Toivokaa, että osaatte surussannekin tehdä oikeita valintoja. Että ette ajautuisi väärälle ja tuhoavalle tielle. Että löydätte keinoja kohdata väistämättömän. Että selviätte yhdessä. Paljon muuta ei voi tehdä.