Arkinen keskiviikko toisille, minulle Keskiviikko Kolmas Päivä Tammikuuta. Päivä, joka on merkitty syvällä haavalla sydämeeni.
Nämä päivät eivät ole vain päiviä. Nämä eivät kaikessa arkisuudessaan ole arkisia. Nämä ovat Päiviä. Kaikesta tavanomaisesta erottuvia päiviä, minuutin tarkkuudella mieleen painuneita hetkiä. Jotain, mitä mieli eikä keho unohda. Kädet muistavat pienet kylmät jalat. Syli pienen pojan painon. Sormi muistaa pikkuruisen käden puristuksen, silmät kuolleiden kasvojen ilmeen. Kämmenet muistavat viimeisen pesun, lipsuvat kylmät jalat ja pienen pepun pyöreyden. Jalat muistavat sairaalalta pois vievät painottomat askeleet, posket tuulen kylmyyden. Rinnat muistavat maidon painon, tarpeettoman ja polttavan painon. Mieli paiskoo yksittäisiä muistikuvia: apteekin kassatädin ilme, tekstiviestin sanamuoto, makuuhuoneen pimeys, lakanoiden väri. Katkonainen uni ja epätoivo herätessä. Ja sydän. Sydän muistaa armottomalla tarkkuudella tuskan suuruuden, kaiken peittävän kivun ja epätoivon viiltävyyden.
Minulle tämä arkinen keskiviikko on muistojen kavalkadi. Kehoni ja mieleni kertomus menneestä - päivästä, joka muutti Kaiken. Tänään olen muistojeni vanki, koetun ja eletyn elämän näyttämö, jossa sydämeni vuotaa monologinsa koko olemukseeni. Tänään minä hengitän suruani, olen yhtä kaiken sen kaipauksen kanssa, joka polttaa sieluni jokaista nurkkaa. Huomenna hengitän jälleen vapaammin, tiedän sen - hyppään ajan armollisuuden syliin ja annan elämän kuljettaa jälleen eteenpäin. Mutta tänään, tänään olen täysin suruni summa, tänään minä olen se tuska, joka merkitsi minut kaksi vuotta sitten, Kolmas Päivä Tammikuuta 2016.
♡
VastaaPoistaHei, en muista miten löysin tämän blogin, mutta olen aina välillä käynyt lukemassa. Olen todella pahoillani, mitä olet joutunut kokemaan. Vaikka en tunne sinua, olen lukenut kirjoituksiasi hyvin liikuttuneena. Olen itsekin synnyttänyt hyvin pienen keskosvauvan, joten tiedän mitä taistelua siinä käydään. Vauvamme kuitenkin jäi henkiin, joten lapsen menettämisen tuskasta en tiedä mitään - vain aavistuksen siitä pelosta, kun sen lähellä mekin kävimme. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia löytää elämään iloa ja eloa. Kirjoitat todella hyvin, kauniisti ja koskettavasti. Onko sinulla koskaan ollut ajatusta kirjoittaa enemmän, ehkäpä ihan julkaistavaksi asti? Voisiko se olla myös jonkinlainen eteenpäin vievä kokemus itsellesi?
VastaaPoistaKiitos, kun kerrot lukeneesi. Mietin monesti teitä keskosvauvojen äitejä, jotka luette blogiani - moni tavallinen äiti ei nimittäin pysty, pelko menettämisestä on niin suuri. Olen miettinyt, jättääkö keskosuuden kokeminen itsessään ihmiseen tietyn herkkyyden ja nöyryyden? Rohkeutta kohdata? Kun elämä on näyttänyt arvaamattomuutensa ja on joutunut kohtaamaan pelon ja epävarmuuden - tuoko se mukanaan rohkeutta kohdata elämää avoimemmin?
PoistaOlen onnellinen, että vauvasi selvisi. Olen onnellinen jokaisesta pienestä keskosesta, joka jaksaa ponnistaa elämään. Kiitos sanoistasi - suljin lämmöllä viimeiset lauseesi sydämeeni. Ehkä jonain päivänä saavat aikaan tekoja.
Hei. Otan osaa menetyksiisi. Itselleni kävi aivan samalla tavalla vähän aikaa sitten (keskiraskauden keskenmeno), ja olen henkisesti niin romahtanut kuin olla ja voi. Meillä sairaala hoiti asian toisaalta ihan hyvin, toisaalta jäi vähän liukuhihna-meininki ja paperit kourassa kotiin, soittakaa tonne jos tuntuu pahalta jne.ja normaalielämää vaan jatkamaan.Itse en tajunnut puoliakaan mitä sairaalassa selitettiin ja mietin vaan että tajusikohan ne edes miten huonossa kunnossa olen kun jätetään vaan selviämään yksin tämän tragedian jälkeen. Eihän minulla ole edes voimia nousta sängystä niin millä helvetin voimilla jaksan soittaa johonkin numeroon kun ainut mitä mietin on että haluan rakkaan lapseni takaisin :( Ja tuntuu että kaikki lääkärit yms sanoo aivan eri tavalla keskenmenon syistä niin miten ikinä uskaltaa yrittää uudestaan :( Ja tuntuu että kaikki vaan puhuu että alkuraskauden keskenmenot on yleisiä mutta tämä oli helvetti jo yli puolessa välissä eikä mitenkään verrattavissa johonkin alkuun...Olisi kiva jutella kanssasi vähän enemmänkin jos vaan jaksat :)
VastaaPoistaOlen todella pahoillani menetyksestäsi. Jaan kokemuksesi siitä, kuinka keskiraskauden keskenmeno on totaalisen eri asia kuin alkuraskauden keskenmeno ja harvinaisuudessaan poikkeus (toisin kuin alkuraskauden keskenmenot). Tilannetta kuvaa hyvin myös se, että edes yliopistollisessa sairaalassa ei ollut opasta keskiraskauden keskenmenosta vaan sain käteeni alkuraskauden keskenmenoa koskevan opuksen. Suruja en suinkaan vertaile vaan puhtaasti fyysistä osuutta; keskiraskauden keskenmeno oli täysin synnytykseen verrattavissa oleva kokemus - siinä missä lääkityksellä kipuja pystyttiin eri tavoin hoitamaan, kun ennustetta lapsen selviämisestä ei ollut. Silti supistukset olivat äärimmäisen kovat. Olen monesti miettinyt, kuinka fyysinen kipu on tuossa tilanteessa niin yhteenkietoutunutta henkisen kivun kanssa, että edes vahvin kipulääke ei vie supistuskipuja pois. Toisekseen hakiessamme Roopen sairaalalta tuhkattavaksi, haisi hän aivan yhtä ruumiille kuin isäni. Ruumiille, ei verelle. Olen myös miettinyt, kuinka aborttirajaa 12 raskausviikossa perustellaan ihmisyydellä ja inhimillisyydellä - miksi kuitenkin keskiraskauden keskenmeno rinnastetaan alkuraskauden keskenmenoon, täten käsiteanalyysin mukaisesti ei-inhimilliseen tai ei-ihmiselliseen? Miksi syntyessään ja kuollessaan tämä lapsi ei olekaan lapsi vaan vain raskausmateriaalia kun puolestaan raskaudenkeskeytyksessä viikkojen 12 jälkeen puhutaan ihmisyydestä? Koen tässä olevan todella vahvat kaksoisstandardit.
PoistaToivon todella, että uskallatte yrittää vielä. Pelon (luoja tiedän kyllä) ei saisi antaa ottaa valtaa elämästä, ei edes tässä tilanteessa. On todennäköisempää, että kaikki menee hyvin kuin se, että sama kauhu toistuu. En ole asemassa, jossa voin luvata niin enkä sitä teekään - olenhan elävä esimerkki siitä, kuinka salama voi iskeä kahdesti. Pelosta huolimatta toivoisin itsellenikin vielä mahdollisuutta yrittää raskautta - toivon, että sinäkin uskallat ja toivon, että seuraavan kerran kaikki menisi hyvin.
Rehellisyyden nimissä minun on myönnettävä, että olen niin uskomattoman huonossa kunnossa, että en voi luvata kovinkaan tiivistä yhteydenpitoa - minulle voi kuitenkin kirjoittaa osoitteeseen alapelkaapimeytta@gmail.com. Toivon, että et loukkaannu, jos vastaukseni viipyy - elämä vaatii paljon voimia tällä hetkellä.
Paljon rakkautta ja toivoa matkallesi. Sinä selviät vielä - sanon niin, sillä olen siitä elävä esimerkki. Rakkaita ajatuksia pienelle lapsellesikin.
Kiitos kun vastasit :) Huonossa kunnossa olen minäkin, joten en tiedä löytyykö itseltänikään voimia heti kirjoitella. Ymmärrät varmaankin. Olet kyllä uskomattoman fiksu, ja ansaitset niin paljon parempaa kuin mitä olet joutunut kestämään. Itselleni toivoa on antanut facebookin pähkinä-ryhmä, jossa joillekin on käynyt jopa 3 kertaa keskenmeno myöhäisessä vaiheessa tms ja sen jälkeen saanut terveen lapsen. On "kivaa" huomata ettei todellakaan ole yksin tällaisten asioiden kanssa.
PoistaToivon myös sinulle paljon rakkautta, toivoa, iloa ja ennenkaikkea oikeudenmukaisuutta elämääsi!
Miten voit?
VastaaPoistaEnemmän tai vähemmän huonosti. Todella huonosti, jos aivan rehellinen olen. Elämä vaatii tällä hetkellä todella paljon, jopa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kiitos, kun kysyit. Jaksan aina ihmetellä teitä elämän enkeleitä, jotka nimettöminä kuljette rinnalla - en ole yksin.
Poista