Post mortem

Sylissäni on kuollut lapseni. Viimeinen näytös on näytelty. Minut paiskataan valkoiseen tyhjyyteen, josta puuttuu kaikki. Aivan kaikki. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta. On vain valkea tyhjyys ja musta piste. Tarkennan siihen, se olen minä. Istun lapsi sylissäni. Tuijotan eteeni. Ei ole kyyneleitä. On vain epäusko. Kauhu. Kuolema. Pidän lujaa kiinni. Omaa rakastani. Kuoleman aistii joka solulla. Haistan sen, kuulen sen, tunnen sen - ja näen sen, voi luoja miten näen sen. Pieni lapseni on kuollut, makaa elottomana sylissäni, rauhallisena, kuolleena. Ei enää koskaan palaa.

Meidät ohjataan keltaisen käytävän huoneeseen. Kannan pientä aarrettani sylissäni. Hän on niin täydellinen, niin kaunis. Huoneen valo on kirkas. Keskitalven aamun hämärä hiipii sisään ikkunasta. Taivas on harmaa ja matalalla. Sänky ikkunan alla on kliininen, vastakkaisella seinällä on allas ja taso. Hoitaja valmistelee kylvyn. Minä kylvetän pienen poikani. Tunnen, kuinka maailma murenee allani. Pieniä paloja irtoilee ja putoaa jonnekin tyhjyyteen. Seison enää yhden kiven varassa. Avaan vaipan varovasti. Siellä on iso hieno kakka. Sitä olemme niin kovin odottaneet. Palaaminen siihen hetkeen murtaa minut edelleen niin hienojakoiseksi, etten kykene hetkeen hengittämään. Pesen varovasti häntä. Olen miettinyt, että pesinhän varmasti tarpeeksi hyvin? Ettenhän vain ollut huolimaton? Että varmasti hänen oli hyvä olla. Että oli varmasti puhdas. Minä kylvetän rakastani. Pienet jalat luiskahtelevat velttoina käsistäni, kädet putoavat. Valelen hellästi vettä vartalolle. Miten hienot kädet. Miten kauniit ja täydelliset. Pitkät sormet, täydelliset pitkät sormet. Yritän epätoivoisesti pestä verta kasvoilta. Se ei irtoa teipeistä nenän alta, suusta valuu verta vielä. Pyyhin varovaisin sormin rakkaimpani kasvoja, yritän kuitenkin. Huulia, pieniä poskia. Yritän saada suun pysymään kiinni. Asetan hänet varoen pöydälle, kuivaan. Mutta ei hän pysy paikoillaan. Kuolema on vienyt jäntevyyden, kaiken liikkeen. Hoitaja painaa pienet kädet musteeseen ja sen jälkeen paperille. Hän leikkaa hiuksista palasen. Minä vain itken. Maa altani on murtunut kokonaan. Enää on vain valkea tyhjyys. Valkea, oksettavan autio tyhjyys.

Hoitaja kapaloi Rasmuksen. Mummon kutoma villapeitto tuodaan, minä käärin pienen kapaloni siihen. Otan syliin. Puristan tiukasti rintaani vasten. Istun sängyllä, puoliso vieressäni. Kyynelten takaa nyyhkytämme tuskaamme. Tuska ei ole repivää, se on vienyt kaiken. Ei ole enää mitään muuta kuin loputon kipu, saatanallinen kaiken peittävä särky. Meidän perheemme kotiutumistarina. Meidän perheemme tarina. Sairaalapastori tulee luoksemme. Hoitaja seisoo lähellä silmät kyynelissä, mutta niin turvallisena. Kaikki itkevät. Minä soitan äidilleni. Ja hän arvaa, tietää ennen kuin sanon mitään. Hekin tulevat luoksemme. Surullinen seurueemme hengittää tuskaa ja surua keltaisen käytävän huoneessa harmaana valkenevan päivän noustessa. Tunnelma on äärimmäinen, mutta niin hauras, että pelkään kaiken hajoavan milloin tahansa. Joku käy pahoittelemassa. Lääkäri käy, saa kyyneleiltään laskettua vain reseptin hyllylle. Miten tästä selviää, vaikerran - miten tästä ikinä selviää... Isä pitää poikaansa sylissä. Heijaa rakastaan, jättää hyvästejään lapselleen, unelmilleen, toiveilleen. Minä luen runon. Älä pelkää pimeyttä, ja sanani kaikuvat lapseni lisäksi itselleni.

Hoitaja tuo valkoisen arkun huoneeseen. Kaunis, yksinkertainen, pahvinen arkku. Se odottaa meitä hiljaisena. Tuuditan lastani ikiuneen, luovutan henkäys kerrallaan hänet kuolemalle. "Nyt olisi aika", hoitaja lopulta kuiskaa. Onhan hän jo kylmä, lautumat kasvoilla tummentuneet. Kuolema on vienyt, kokonaan. Lasken pienen nyytin peitossaan arkkuun. Korjaan asentoa. Hän on niin kaunis, vieläkin. Pieni ihmeeni. Ja me viemme hänet pieneen huoneeseen. Siellä on kaunis taso, jonne hänet laskemme. Kynttilä palaa. Ehdimme jo jättää hyvästimme, lähteä käytävän keltaisuuteen. Mutta mummo olisi halunnut vielä laulaa. Laulaa lapsenlapselleen vaan kun ei ehtinyt ennen kuolemaa. Me palaamme. Mummo laulaa - siihen lauluun minäkin olen niin monesti nukahtanut, siirtynyt unen maailmaan. Ja ehkä nyt lapseni, Rasmuksenikin. Ehkä hänen on nyt turvallinen olla, kun mummon laulu turvaa matkaa - tuudittaa viimeiseen uneen.

Päivä on noussut jo. Jossain itkee lapsi. Me kävelemme käytävää, viimeistä kertaa. Askeleeni ei ole edes raskas, sitä ei ole. En ymmärrä, mikä liikuttaa jäseniäni. Jokainen askel vie kauemmaksi lapsestani. Vie kauemmaksi elämästäni. Olen irrallaan, hajallaan, osoitteeton. Askeleemme kaikuvat tyhjillä käytävillä. Kylmä viima puskee ulko-ovelta tyhjänä kumisevaan aulaan. En tunne sitä. En tunne mitään. Päivän harmaus ja pistävä kylmyys viiltävät kasvojani astuessani ulos. Autiuden valkoisena sokaiseva kirkkaus sammuu hetkessä, kuin valot sammutettaisiin. Musta, kaiken peittävä pimeys laskeutuu hämärtäen minuutenikin rajat, häviän mustana pisteenä ympäröivään pimeyteen. Kirkkaus väistyy, enää on vain pimeys. Pelkkä pimeys.

On sunnuntai 3.1.2016. Loppuelämäni ensimmäinen päivä on alkanut.

Kuolema

4:56. Lauantain ja sunnuntain välinen yö. Edellinen päivä oli ollut pitkä, mutta erittäin onnellinen. Olin ostanut Rasmukselle keskosvaatteita mummon kanssa. Rasmus pääsi pois keuhkokoneesta - kaikki meni hyvin, kaikki oli niin hyvin. Illalla juhlimme kaksiviikkoisjuhlia koko perheen voimin, tasan kello 19:25. Otimme isästä ja pojasta kuvia, nauroimme katketaksemme Rasmuksen kasvaneille hiuksille, pipon alta pilkisti ilmiselvä lätkätakatukka ja sekös jalkapalloisää harmitti! Pipo oli punainen ja kauniit tummat hiukset korostuivat sitä vasten niin selkeästi. Sunnuntaina saisin Rasmuksen kenguruhoitoon, luvattiin. Olin todella onnellinen. Voi mikä hieno perhe me olemmekaan: Rasmus-rakas, äiti ja isi!

Yö oli vielä pimeimmillään, kun heräsin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä, ajatukset täysin kirkkaina ja hereillä. Aamuyön sumua ei ollut havaittavissakaan. Samaan aikaan, kun lapseni hätä alkoi - myöhemmin selvisi. Sekö minut herätti? Hetken valvottuani päätin nousta. Ehdin kävellä keittiöön, laittaa valot päälle. Aloin järjestellä rintapumpun osia, kun puhelin soi vaativasti. Sydämeni seisahtuu siihen hetkeen. Juoksen takaisin makuuhuoneeseen hätääntyneenä, lyön valot päälle - herättääkseni puolisoni, muistan ajatelleeni. Sydämeni hakkaa, en saa henkeä. Puolisoni on herännyt ja tuijottaa minua kauhuissaan, arvaa jo varmaankin, mitä nyt tapahtuu. Kumarrun puhelintani kohti. Ehdin ajatella, josko kuitenkin joku vain soittaisi ja kysyisi kuulumisia - ehkä joku ystävä, joka on ollut kaupungilla. Tai äiti, äiti se varmasti on! Tai jos sairaalalta soitettaisiin muuten vain. Epätoivoisia ajatuksia, niin epätoivoisia. Mutta ei meille kukaan soita aamuöisin kuulumisia kysyäkseen, muuten vain. Kyllähän minä sen tiedän. Rasmus, ruudulla lukee, sydämet molemmin puolin. Tiesinhän minä sen. Tiesin kyllä. 4:56.

Puhelun sisältö on se, mitä yksikään vanhempi ei halua kuulla. En muista enää niitä sanoja. Joskus vielä luulin, että en ikinä unohtaisi. Vointi on romahtanut, Rasmus voi huonosti, jouduttu laittamaan takaisin keuhkokoneeseen. Pitäisikö meidän tulla sairaalalle, muistan kysyneeni. Kummallinen, typerä kysymys. Tottakai meidän täytyy mennä. "Tulkaa rauhassa", muistan hoitajan sanoneen. Toimimme käsittämättömän rationaalisesti. Vaihdamme ripeästi vaatteet, pesen hampaat, laitan hiukset kiinni. Vaihdoin viime tipassa vielä housutkin, rennompiin, väljempiin. Mustat housut, valkoinen t-paita, harmaa pitkä neuletakki. En unohda, roikkuvat kaapissa käyttämättöminä vielä tänäänkin. Puolisoni soittaa taksin, sanoja ei juuri vaihdeta. Viimeisenä nappaan vielä maitopullon jääkaapista jo aavistaen tekoni epätoivoisuuden. Taas yksi hiljainen taksimatka läpi pimeässä nukkuvan kaupungin. Sanaakaan ei sanota. Yhtäkkiä taksi pysähtyy keskelle tietä. Hajosi, viheliäinen. Tunnen sekuntien painon, en saa henkeä. Uusi taksi tulee onneksi pian. Istumme ihan hiljaa, hätä on niin massiivinen, että sitä ei pysty enää edes tuntemaan, se vain on, kaikkialla, jokaisessa hengenvedossa, sydämen lyönnissä.

Kiirehdimme sairaalan hiljaisia käytäviä. Ensin hissiin. Seitsemänteen kerrokseen, pitkää käytävää leikkaussalien ohi, portaita alas neljänteen. Askeleet ovat nopeat, täsmälliset. Toistamme kuin transsissa tarvittavat toimenpiteet: riisumme ulkovaatteet, vaihdamme kengät, pesemme kädet, desinfioimme ne huolella. Rutiini oli jo muodostunut; minä ensin, sitten puolisoni, samalla kaivan tavarat laukusta. Maitopullo minimiehelle, vesipullo minulle. Mitä ihmettä ajattelin pulloja kantaessani? Aivan kuin kumpikaan meistä niitä tarvitsisi?

Kävelemme yhdessä teho-osaston käytävää pitkin. Seinät ovat vaaleankeltaiset, toista puolta rikkoo puoliksi lasiset ovet: niin kutsutut kotiutumishuoneet. Toisella puolella on kanslia, varasto, maitohuone. Teholla äidit pumppaavat kilpaa maitoa lapsilleen, maitoja säilytetään maitohuoneen jääkaapissa. Violettikorkkisia pulloja, joiden kyljessä pieniä tarroja yksilöimään pullot. Rasmuksenkin pulloja siellä, minun käsialallani laputettuja pulloja. Mitähän niille kävi? Käytävä on hämärä, huoneet pimeänä. Käytävä tuntuu pidemmältä kuin koskaan aiemmin, onko se illan jälkeen pidentynyt? Rasmus on vaativimman tehohoidon huoneessa, osaston viimeisessä nurkassa, hetkessä pidentyneen käytävän päässä. Joku tulee vastaan. Muistan kaiken niin tarkasti: hän on vasemmalla puolella, hieman valon jälkeen käytävän hämärässä kohdassa. Ja hänen ilmeensä; surullinen, aivan kuin jo pahoitteleva. Yritän olla rekisteröimättä katsetta. Käytävällä valmistellaan typpikonetta. Woikoski-teksti piirtyy silmiini. Rumat, isot pullot, jotka olen nähnyt kerran aiemmin. Silloin, kun pieni tyttö Rasmuksen vierestä kuoli. Typpihoitoa käytetään, kun tilanne on äärimmäinen, kun keuhkokonehoito ei enää tuota tulosta. Ehkä niitä vain huolletaan? Yöllähän on aikaa tehdä huoltotöitä, eikö? Jos ne ovatkin vain unohtuneet siihen?

Pullojen jälkeen käännyn vasemmalle ja huoneen näkymä rävähtää verkkokalvoilleni. Rasmus on huoneen vasemmassa laidassa, viimeisellä paikalla, ikkunan vieressä. Minusta tuntuu kuin Rasmus olisi suuri, kuin hän olisi noussut sängystään ja katsoisi minua, syvälle silmiin, suoraan sieluuni. Keskoskaappi on auki ja ympärillä on lääkäri ja kaksi hoitajaa. Rasmus on harmaa, harmaanruskea. Katseeni sinkoaa laitteiden näytöille etsien kuumeisesti hyviä uutisia: niitä ei ole. Näenhän minä sen jo lapsestani. Ja kaikkien hartioista ja hätääntyneistä, pahoillaan olevista katseista. Luvut ovat kammottavia, oksettavia, pyörryttäviä. Samoja kuin sillä pienellä tytöllä, joka kuoli. Liian alhaisia, liian korkeita, vääriä. "Ei ole hätää kulta, äiti ja isi tuli, ei ole mitään hätää rakas, kaikki on hyvin, äiti rakastaa sinua, ei ole hätää." En osaa olla. Seison jossain sivussa, mitä tässä pitäisi tehdä? Missä minun kuuluu olla lapseni taistellessa kuolemaa vastaan? Mitä silloin pitää tehdä, kun esikoinen kuolee? Niin, nyt Rasmus kuolee. Minä tiedän sen.

Lääkäri pumppaa käsin ilmaa keuhkoihin. Miksi hän niin tekee? Miksei keuhkokone toimi? Hänen ilmeensä on huolestunut, keskittynyt. Hän tuijottaa intensiivisesti monitoria. Nyyhkytän ja hoen kaiken järjestyvän. Niin äidit aina lapsilleen lupaavat. Minä tiedän, että lapseni kuolee, mutta en saata kuin toistella kaiken olevan hyvin. Ettei toinen hätääntyisi, kärsisi. Lääkäri ohjaa meidät Rasmuksen viereen. Pieni käsi puristuu tiukasti sormeni ympärille. Vatsa on turvonnut, iho harmaa. Kädet ovat kylmät. Pienet sormet retkahtavat välillä irti, pidän niitä sormieni välissä. Pian puristus kuitenkin palaa. Minun pieni poikani ottaa äitiä tiukasti kädestä kiinni, rakas kultani. Muistan sen tunteen ikuisesti, muistan varmasti. Pienet saavat kuulemma vanhemmistaan voimaa, alkavat taistella uudestaan. Kunnes kaikki romahtaa.

Tuijotan kuin transsissa edessäni avautuvaa kammottavaa esitystä. Lastani elvytetään silmieni edessä. En soisi kokemusta kenellekään, en ikinä, en koskaan. 895 grammaa omaa verta ja lihaani taistelee valtavia voimia vastaan. Lääkäri painelee rintaa kahdella sormella. Lasittunein silmin seuraan voimattomana vierestä: en voi tehdä mitään. Lapseni kuolee silmieni edessä enkä voi tehdä mitään. En yhtään mitään. Jos äidin sydän halutaan riistää rinnasta, on lapsensa kuolinkamppailun näkeminen varma keino siihen. Katsoa nyt vierestä, kun kaikkein kallein viedään. Minun pitäisi suojella häntä, auttaa, hoitaa - enkä pysty mihinkään. Olen hyödytön, voimaton, rikottu. Yhtäkkiä tilanne kuitenkin rauhoittuu, kasvoille palaa väri, sormet puristuvat taas nyrkkiin. Voi mikä minimies meillä onkaan, mikä urhea taistelija!

Aivan kuin olisin jakautunut kahtia. Toinen puoli minusta on ymmärtänyt kaiken siitä hetkestä saakka, kun astuimme huoneeseen. "Onko tilanne nyt vakava?" kuulen toisen puolen kysyvän lääkäriltä. Kysymys on vähä-älyinen. "On. Tilanne on todella vakava." Toinen puoli minusta on edelleen siinä maailmassa, jossa meidän lapsi ei kuole, jossa meille ei käy mitään pahaa. "Onko tilanne nyt vakava?" Mikä ihmeen kysymys se on! Lastasi elvytetään! Niin, mutta eihän meille niin käy, muille vain, niille joillekin toisille. Toista puoliskoani ravistellaan hereille. Lääkäri sanoo, että hätäkaste on ajankohtainen. Älytöntä, tämä puoliskoni naurahtaa epäuskoisesti. Eihän hätäkastetta anneta kuin hätätilanteessa! Ja kyllä joku sanoi, että pikkukeskoset monesti kastetaan ihan varmuuden vuoksi. Siitä tässäkin on varmasti kyse.

Kasteen ajaksi kaikki pysähtyy. Sairaanhoitaja kastaa lapsemme. Kaunis seremonia. Rasmus on rauhallinen, lääkäri tarkkailee herkeämättä monitoreita. Me olemme tuskaisia, hysteerisiä. Itkemme. Ja kun kaste on ohi, kaikki palaa sekunnissa. Rauhallisuus on ohitse, piippaus jatkuu, laitteiden äänet voimistuvat, Rasmus taistelee. Woikosken pullot seisovat rumina ja ahdistavina Rasmuksen vieressä. Meille ne oli. Ei kukaan huolla typpipulloja yöllä. "Nyt olemme maksimaalihoidon piirissä, enää ei ole mitään parempaa hoitoa, nyt kaikki on kiinni Rasmuksesta." Lääkärin sanat ovat rauhalliset, tyynnyttävät. Ja niin tärkeät koko loppuelämämme kannalta. Kaikki voitava tehdään. Lääkärille olisin voinut olla vihainen, lapselleni en koskaan. Ilman näitä sanoja olisin voinut vaatia enemmän lääkäriltä, jossitella. Lapseltani en koskaan voi vaatia enempää kuin mihin hän pystyy. En saata vaatia Rasmusta jaksamaan. Hän tekee parhaansa, kaikkensa. Kyllä minä ymmärrän, minun rakkaani on niin kovin pieni poika, ihan pienen pieni. Kyllä äiti ymmärtää.

Minuutit kuluvat kummallisesti, aika häviää. Mielessäni pyörii tuhat ajatusta ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Rasmus sinnittelee, taistelee. Hän alkaa olla väsynyt, aistin sen. Äidit tietävät nämä asiat. Vaikka äitiyteni on tuore, on äidinvaistoni terävä. Kuin varkain mieltäni viiltää ajatus lopusta. Ajatus vilahtaa mieleni reunalla, kunnes räjähtää kaikkialle. Loppu. Toivon sitä jo. Mikä helvetin äiti minä olen? Kamala, epäonnistunut, hirveä. Eikö minun pitäisi olla se, joka uskoo viimeiseen sekuntiin asti, se joka vielä taistelee, vaikka taistelu on jo menetetty? Eikö minun pitäisi suojella lastani kaikelta, maailmalta, jokaiselta vaaralta - kuolemalta? "Ethän sinä lapsesi kuolemaa toivonut, vaan sitä, että kärsimys olisi ohitse", sairaalapastori myöhemmin lohduttaa. Lopun jo tultua.

"Ei ole hätää kulta, äiti ja isi rakastaa sinua, kaikki on hyvin rakas." En minä muuta saata toistella. Pidämme kiinni Rasmuksesta. Sormista, jaloista, mistä vain, että hän varmasti tietää, että olemme lähellä. Ei äiti ja isi koskaan hylkää, ei varmasti. Äiti ja isi rakastaa aina, ihan aina, vaikka mikä olisi! Kummalliset minuutit kuluvat, kummallisesti, syöksyen kohti tuntematonta. Aletaan puhua uudesta keuhkokuvasta, selvitettäisiin hieman tilannetta. Joku soittaa puhelun, jonnekin. Rekisteröin asioita kuin osissa. Keskityn lapseeni, mieleni kauhuun putoilee välillä asioita ympäriltäni. Piippaus, lukema, hoitajan ääni. Iso röntgenkone tuodaan paikalle.

Ja sitten se alkaa. Viimeinen näytös. Rasmus romahtaa. Pienen pieni rakas minimieheni. Aivan kuin hän olisi kuiskannut ei tarvitse enää, ei enää, minun on jo mentävä. Lääkäri aloittaa elvyttämisen. Hän painaa jälleen kahdella sormella pientä rintakehää. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Monitoreissa vilkkuu normaalit luvut. "Ne ovat enää minun sormeni", lääkäri sanoi. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Lapseni kuolee silmieni edessä. Pelastakaa hänet, tehkää jotain, lapseni kuolee, pitää tehdä jotain! Jotain! Eikä mitään voi. Ei kuoleman edessä ole mitään tehtävissä. On vain kuolema, joka on jo tullut. On läsnä kirkkaana, painavana ja vaativana. Ottaa nyt mukaansa minun rakkaimman ja kalleimman aarteeni. Enkä minä voi kuin luopua, antaa toiselle luvan mennä. "Lopetetaanko elvytys vai jatketaanko loppuun saakka?" Kysymys katkaisee kauhuni. "Aivovaurio on jo tapahtunut, mitään ei ole enää tehtävissä." Tuijotan lääkäriä. En minä voi tehdä sellaista päätöstä. Emme me voi tehdä sellaista päätöstä! Tämä on hullua! He jatkavat. Pieni poikani taistelee, enää turhaan. Hän, joka kasvoi silmällä erottamattomista osista täksi upeaksi pieneksi pojaksi, hän joka tuli ja teki meistä vanhempia, hän on jo matkalla sinne, minne minä en pääse mukaan. Veri purskahtaa suusta, alkaa valua nenästä. "Älkää enää, ei saa!" minä parahdan. Ei saa enää, ei enää... Älkää, enkä enää tiedä kenelle huutoni kaikuu...

Rasmus nostetaan syliini. Jalat ovat jo kylmät. Puristan niitä lujaa kämmenieni lämpöön. Minä niin luulin, että niillä jaloilla pääsisi pitkälle. Kuljettaisiin rinnalla ja sitten jo ohi. Nyt ne roikkuvat velttoina sylissäni, sinertävät jo. Hän on niin pieni. Kevyt. Mutta niin minun, niin meidän. Niin minua, meistä. Kaunis pieni. Rakas. Maailman rakkain. Rasmus nostetaan isän syliin, isän turvalliseen syliin, maailman parhaimpaan paikkaan. Minä suutelen otsaa, uudestaan ja uudestaan. Voi kuinka olen halunnut suudella häntä, suukottaa pientä vauvaani. Ei ole enää mitään, on vain autius. On vain me: äiti, isä, lapsi. Meidän perheemme. On vain rakkaus, suudelmat otsalla, syli. Olemme yhtä, me, me kolme. Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit. Nyt me yhdessä keinumme kohti äärettömyyttä. Keinutamme hiljaa, ei ole enää hätää. Kunnes joudumme päästämään irti. Me emme pääse mukaasi. Voi rakas... Kyllä minä tulisin, vaan en saa... Mutta kyllä sinä osaat, mene vain rakas, ei ole hätää, äiti ja isi aina sinua rakastaa, aina ja ikuisesti sinua rakastaa... Maailma seisahtuu, pysähtyy. Pidättää hengitystään, vavahtaa - ja viimein huokaa.

Kello on 7:10. Rasmus on kuollut.

Mustia ajatuksia

Viimeisin aallonpohja väisti, mutta ei loiventunut kokonaan. Tuntuu, että olen myrskyisässä ristiaallokossa, jossa aallonpohjat ja -huiput vaihtuvat nopeammin kuin koskaan aiemmin. Olo on ollut enemmän tai vähemmän jatkuvan alakuloinen häistä saakka. Ehkä taustalla vaikuttaa myös omat oletukset: luulin, että viidessä kuukaudessa olo olisi olennaisesti helpottanut – ei ole. Vertaan surua väistämättä suruun isän kuolemasta. Isäni kuoli myös tammikuussa ja toukokuuhun mennessä pahin suru oli käyty läpi. Isän kuoleman kohdalla ajallinen etäisyys lievensi tunteita ja etäännytti kaikesta. Rasmuksen kohdalla minusta tuntuu kuin kaikki vain laajenisi, kuin suru syvenisi syvenemistään. 

Viime aikoina olen alkanut pelätä, että en olekaan edes aloittanut suruni työstämistä. Että olen vain vellonut jossain kummallisessa välitilassa ilman todellista ymmärrystä tapahtuneesta. Minusta tuntuu kuin ymmärrykseni rajalla leijuisi jokin suuri ajatus, mutta en saa kiinni siitä. Pelkään sitä, pelkään, mitä on tulossa - sillä jotain on tulossa, tunnen sen. Välillä tuntuu kuin tarkkailisin itseäni ulkopuolelta; välillä on todella vaikea ymmärtää, että tämä oikeasti tapahtui meille, että meidän esikoinen on kuollut, ikuisesti kuollut. Se on yksi suurimmista ja painavimmista viime viikkojen ajatuksista. Että Rasmus on ikuisesti kuollut. Että en ikinä, koskaan, milloinkaan saa pitää esikoistani sylissä. Että en olekaan yksi niistä etuoikeutetuista äideistä, jotka saavat elää elämänsä lastensa kanssa. Että vaikka saisimme etuoikeuden olla myös elävän lapsen vanhempia, emme koskaan saa takaisin Rasmusta. Minun esikoispoikani, maailman hienoin pieni Rasmus on aina kuollut. Perheestämme puuttuu aina yksi, meidän esikoisemme puuttuu perheestämme aina. Vaikka vuodet helpottavat meidän oloa, ei Rasmusta tuo mikään takaisin.

Tämä viime aikojen suru on ollut rumaa ja raastavaa. Kaikki jalous ja ylevyys on riisuttu ja jäljellä on enemmän tai vähemmän painokelvottomia tunteita. Minua harmittaa aivan käsittämättömän paljon, että Rasmus on kuollut. Minua harmittaa, että juuri me saimme tämän kohtalon; olisin pärjännyt ilmankin. Olen niin väsynyt, että en jaksa edes ajatella onneksi sitä sun tätä -lauseita, jotka joskus ovat auttaneet. Lapsensa menettäminen on perseestä, en jaksa yrittää pukea sitä mihinkään kauniimpaan muotoon. Päätä särkee koko ajan, aamusta iltaan. Minua ärsyttää asiat. Päällimmäisenä se, että Rasmus on kuollut. Sen jälkeen melkeinpä kaikki muu. Haluaisin vain puhua tästä kaikesta, uudestaan ja uudestaan ja sitten jälleen uudestaan. Tuntuu vain, että olen unohtunut pysäkille, jolta juna meni jo aikoja sitten. Ei helpota vitutusta yhtään.

Haluaisin kirjoittaa tähän vielä jotain kaunista ja ylevää. Kirjoittaa, että kyllä tämä taas tästä, tunne kerrallaan eteenpäin, kuuluu asiaan ja vielä täältä noustaan. En kirjoita. Ei huvita. En halua. Tämä kaikki on ihan perseestä, lapsen kuolema on syvältä eikä siinä ole juuri nyt mitään kaunista.

Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti

Olo on ollut kamala äitienpäivästä saakka. Aivan kamala, kammottava kuvaisi oikeastaan paremmin. Ahdistunut, masentunut, epätoivoinen. Olen apaattinen, itkuinen. Haluaisin hautautua sänkyyn ja nousta vasta, kun joku kertoisi tämän kaiken olleen pahaa unta. En halua nähdä ihmisiä tai olla kehenkään yhteydessä. Samaan aikaan tarvitsisin seuraa ja tukea enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin puhua tästä kaikesta, tai olla hiljaa - en tiedä. Olen itkenyt niin paljon, että päätäni särkee koko ajan. En jaksaisi nousta sängystä, ruokahaluni ja näläntunne ovat jälleen kadonneet, en muista juoda. En näe tulevaa, kaikki taistelutahto on hävinnyt. On vain paha olo. Oloni ei ole ollut tällä tavalla ahdistunut kertaakaan Rasmuksen kuoleman jälkeen. Tuntuu kuin kaikki valo tunnelinpäästä olisi sammutettu. Mistä helvetistä tämä aallonpohja tuli?

Ristiriita kesäisen sään ja heräävän luonnon kanssa on räikeä. Laahustan painavin askelin ja tunnen vain mustaa, pelkkää pimeyttä. Olisipa talvi, kylmä ja pimeä. Sopisin maisemaan paremmin. Istutimme kukkia haudalle. Aurinko pilkahteli korkeiden mäntyjen lomasta ja valaisi kirkkaanvihreät koivunlehdet. Ilma oli lämmin ja täynnä kesää. Minun sydämessäni on kuitenkin aivan yhtä kylmä kuin sinä lumisateisena helmikuun päivänä, jolloin laskimme pienen pienen uurnan kylmään, mustaan maahan. Mustavalkoinen maisema on vaihtunut vihreään. Tuijotan uurnan paikkaa ja mietin, onko se jo maatunut. Lapseni. Onko maa ottanut puun valtaansa, pureutunut lapseni tuhkaan saakka - tuskin vielä. Yhtä alussa kuin surunikin, otaksun. Mistä minä näistä mitään tietäisin. Yritin googlata. "Uurnan maatumisaika". Enpä olisi uskonut tätä tekeväni esikoiseni kohdalla. Sydän mustana maata kaivaen olen kuitenkin ikionnellinen, että Rasmus tuhkattiin. Ajatus lapseni ruumiista lapioni ja kukkia istuttavien käsieni alla olisi kamala, aivan liian kamala. Kukkarivi meni vinoon, en ole hyvä näissä hommissa. Itkien pyysin lapseltani anteeksi. Lupasin harjoitella ja osata ensi kerralla paremmin. Vaan tuskin se häntä haittaa, kuollutta.

Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän suruun ja kaikkeen siihen liittyvään. Olen kyllästynyt siihen faktaan, että lapseni on kuollut. Olen kyllästynyt olemaan minä. En halua olla apaattinen, itkeskelevä ihminen. En halua tätä elämää, en halua tätä surua. Haluan olla normaali. Haluan olla elävän lapsen äiti. Onnellinen kasvavasta, kehittyvästä lapsestani. En halua istuttaa kukkia lapseni haudalle, haluan hänet kotiin. En halua kuljeskella kaupoissa etsimässä täydellisiä lyhtyjä (ei ole löytynyt). En halua varastoida hautakynttilöitä olohuoneen kaapissa. En jaksa sitä, että en pysty ennakoimaan tunteitani ja olotilojani. En kestä tätä, että kaikki negatiiviset tunteet vyöryvät yhtäkkiä päälleni ilman ennakkovaroitusta, enkä voi muuta kuin mennä mukana - vastaan taisteleminen on nimittäin vielä kuluttavampaa. En jaksa olla surullinen, masentunut. En jaksa kokea tätä kaikkea. Haluan olla onnellinen, huoleton, iloinen. Haluan nauttia keväästä, elämästä. Haluan takaisin elämäni. Minä en enää jaksa sitä, että Rasmus on kuollut.

Haluan olla jotain muuta - en Surullinen Kuolleen Lapsen Äiti.

Ajatuskaaoksia

Kirjoittamisessa on ollut hieman taukoa. Menimme viikko sitten naimisiin. Aivan alun perin meidän piti mennä naimisiin 2.4.2016, mutta kun Rasmus ilmoitti tulostansa, siirsimme hääpäivämme syksyyn. Rasmuksen kuoleman jälkeen halusimme vain mahdollisimman pian naimisiin; ystäväni onneksi pitivät huolen, että en marssinut suoraan maistraattiin vaan pidin kiinni haaveestani saada isot häät. Ja sellaiset pidimme, vappuaattona rakkaiden ihmisten ympäröiminä. Kaunis juhla, jossa Rasmus oli mukana monissa hetkissä. Kaikista kyyneleistä huolimatta juhla oli iloinen ja lämmin. Minä itse en vain tuntenut mitään. Suru itsessään oli poissa, se on paljon jo se. Toki tunsin rakkautta, onnea, mutta sillä tavalla kuinka kaiken tunnen nykyään: kuin ulkoa opetellusti ilman mitään syvyyttä. Tunteiden onttous palaa aina ajatukseen siitä, kuinka jotain puuttuu. Ja se jotain on lapseni. Hän puuttuu, eikä mikään ole täyttä. Olisihan tämä juhla ollut ihana kokea ilman tätä pohjatonta tyhjyyttä, joka imee mukaansa kaikki värisävyt. Vaan kaipa se on pienin murheistani. Avioliitto itsessään on vain sinetti sille siteelle, joka solmittiin synnytyssalissa numero yhdeksän jo ennen Rasmuksen syntymää. Olen ollut varma puolisostani alusta saakka, mutta Rasmuksen myötä siteemme lujuus on saanut äärimmäisen vahvuuden. Avioliiton myötä olemme virallisesti perhe niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Emme vannoneet "kunnes kuolema meidät erottaa", ihan syystä. Tässä perheessä on puhuttu aivan liikaa kuolemasta, halusimme korostaa voimaamme selvitä yhdessä niin hyvinä kuin huonoina hetkinä - sehän on jo todistettu.

Lähdimme heti häiden jälkeen matkalle. Matka oli todella tarpeellinen, sillä en ole kertaakaan Rasmuksen kuoleman jälkeen - tai oikeastaan koskaan elämässäni - ollut yhtä väsynyt. Olen edelleen totaalisen loppu. Tarvitsen omaa aikaa, kutsun sitä Rasmus-ajaksi: en välttämättä erityisesti sure tai itke silloin, tarvitsen vain omaa rauhaa, mahdollisuuden pysähtyä Rasmukseen milloin haluan. Häät oli työntänyt ajatukset Rasmuksesta taustalle ja se yleensä kostautuu, korkojen kanssa, olen huomannut. En halua tai tarvitse muuta ajateltavaa, lähinnä kaipaan tilaa ja aikaa ajatella ilman ulkoa tulevia vaatimuksia - silloin suru on jotenkin tasaisempaa ja siedettävämpää. Matkalla vastasin myös ensimmäiseen onko teillä lapsia -kysymykseen. Häkellyin hetkeksi. "No. Yes. One son. But he died", sain lopulta sanottua. Kuten arvata saattaa, keskustelu ei jatkunut "I'm sorry" -vastauksen jälkeen. En todellakaan tiedä, mikä olisi hyvä tapa vastata - kai vakiovastaus vielä muotoutuu ja tulee hieman hienostuneemmin ulos, näin ainakin toivon.

Matka päättyi äitienpäivään. Turkoosi meri välkehti huikaisevan auringon paahteessa, kun vietin ensimmäistä äitienpäivääni jossain palmujen ja pilvettömän taivaan alla. Onneksi niin, en olisi kestänyt päivää kotona. Kuitenkaan edes huikaiseva kauneus ei saanut mieltäni paremmaksi - jos nyt ei ainakaan huonommaksikaan. En tiedä, johtuiko romahdus suoraan äitienpäivästä vai olisiko oloni kaatunut muutoinkin, kenties - kuitenkin yksi päivän raastavimmista ajatuksista oli olla äiti ilman elävää lasta. Raastava ajatus on tänäänkin - kuten myös huomenna ja vielä pitkään eteenpäinkin. Sosiaalisen median sivuutin kokonaan. Tänään uskalsin kurkata varovaisesti, mutta päädyin jatkamaan paastoa. Aivan liikaa ihania kuvia ja kirjoituksia äitiydestä ja lapsista. Tuntuu kuin omat mustat ajatukseni olisivat vain saastuttaneet kaiken sen riemun ja rakkauden. Eilen ehkä ensimmäistä kertaa tunsin kateutta - tai oikeastaan jotain todella pohjatonta kaipausta, jota en osaa tarkasti määritellä - jokaista elävän lapsen äitiä kohtaan. Katselin lentokentällä lomalta palaavia perheitä, äitejä, tyttäriä ja poikia, isovanhempia ja isiä... Mietin, kuinka ihanaa olisikaan ollut saada kokea äitiys ja vanhemmuus sillä tavalla arkisen normaalisti. Olla jonain päivänä jokaisen lapsensa kanssa lentokentällä matkalla lomalle, koko perheen kanssa. Olla vain elävien lasten äiti. Sillä vaikka tämä suru vielä väistyykin ja me toivottavasti olemme joskus vielä elävän lapsen vanhempia, ei esikoisen menetys poistu koskaan vanhemmuudestamme. Joukostamme puuttuu aina yksi pieni poika nimeltään Rasmus. Jotenkin kahdestaan olomme oli niin kovin alleviivattua kaikkien niiden perheiden keskellä. Vain me kaksi, ei yhtään Rasmusta.

Häiden lisäksi tätä kaikkea on sekoittanut äitiysloman loppuminen ja töihin paluu. Irtisanoin itseni vanhasta työpaikastani jo talvella. En olisi kyseiseen työhön palannut normaalinkaan äitiysloman jälkeen, joten päätös ei ollut pienimmässäkään määrin vaikea. Surun lisäksi työelämään palaaminen vaatii todella suurta asennemuutosta. Olin raskauteni aikana jo pitkällä perhe-elämän ajatuksissa: kuinka elämä muuttuu totaalisesti ja tietyiltä osin lopullisesti - kuinka seuraavat vuodet kuluvat perhe-elämän parissa ja ura-ajatukset saavat väistyä. Nyt olen taas pisteessä nolla. Tuijotan merkityksettömän toimiston merkityksetöntä seinää ja mietin, miten ihmeessä olen taas samassa tilanteessa. Vuosi sitten tuijotin seinää ja päätin, että syksyllä kaikki on toisin. Olikin. Olin saanut jokaisen haaveeni ja unelmani täyttävän työn konfliktialueella. Työn, joka olisi mahdollistanut todella vankan pohjan unelmieni uralle. Kuten arvata saattaa, tätä työtä ei tehdä raskaana. Ja niin jouduin luopumaan yhdestä suurimmista unelmistani. Luopuminen ei ollut helppoa ja vaati paljon työtä. Alusta saakka oli kuitenkin kristallinkirkasta, että työ väistyy, että yllätyksestä huolimatta lapsi on tervetullut ja odotettu. Ristiriidasta huolimatta - tai sen jälkeen - olin ikionnellinen tulevasta lapsestamme ja odotin malttamattomana tulevaisuutta perhe-elämän parissa. Nyt minulla ei ole kumpaakaan. Ei unelmien työtä, eikä perhe-elämääkään. Olen takaisin aloitusruudussa selässäni lisänä tämä surun taakka. Sen hyväksyminen vaatii aikaa ja valtavasti voimia - joita minulla ei tällä hetkellä ole. Kaiken aloittaminen alusta ei ole helppoa, eikä lapsen kuolema sitä ainakaan helpota.

Eipä tässä juurikaan vaihtoehtoja ole. Äitiysloman verran maailma antoi hengähtää (luojan kiitos!), mutta nyt ei enää kysellä "jaksatko, haluatko". Jos kysyttäisiin, vastaisin en, molempiin. En halua tehdä töitä, en todellakaan jaksa. En oikeasti ole reipas, olen hyvä näyttelemään. En halua muuta ajateltavaa. Haluaisin käydä salilla, siivota kotia ja kirjoittaa blogia. Mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ole, lapsen kuoleman suremisesta ei makseta, ja rahallahan tämä maailma pyörii. Kyynel aina silloin tällöin, sähköposti loppuun, muutama kyynel lisää. Sellaistahan se elämä on tällä hetkellä muutoinkin, surun sovittelemista arjen keskelle. Jälleen opettelen henkäys kerrallaan tätä uutta elämääni, joka minulle pyytämättä annettiin. En todellakaan tiedä, kuinka onnistun järjestelemään ajatukseni takaisin työminään ja uraan, kun koko tähänastisen elämäni pohja on romutettu täydellisesti. Aika näyttää, kuinka onnistuin - vai onnistuinko lainkaan.

Ensimmäisiä kertoja on ollut muitakin. Yksi parhaista ystävistäni on raskaana. Olin itsekin miettinyt, mahtaisiko raskausuutiset saada aikaa pahan mielen. Ei saanut. Olen vilpittömän iloinen ja onnellinen ystäväni puolesta. Se mihin en ollut valmis, on kohtalomme vaikutukset ihmisissä. Me olemme se kammottava esimerkki siitä, kun asiat eivät menekään hyvin. Ymmärrän aiheuttamamme kauhun, ongelma on se, etten minäkään ole sinut tämän kaiken kanssa. En selkeästikään ole hyväksynyt, että tämä kävi meille - että juuri minä sain jonkin tulehduksen, joka oireettomana pääsi käynnistämään synnytyksen. Ja että juuri meidän lapsemme kuoli. Vaikka monet muut keskoset samoilla viikoilla, suurin osa oikeastaan, selviävät. Ja en todella ole valmis rauhoittelemaan muita, kun itsekin tarvitsisin jonkun hokemaan, että todennäköisyydet ovat puolellamme uudessa mahdollisessa raskaudessa. Riskit ovat minulla kuitenkin olennaisesti kohonneet: ennenaikaisen synnytyksen suurin riski on aiempi ennenaikainen synnytys. Tarvitsisin henkilökohtaisen lääkärin, joka kerran päivässä soittaisi ja kertaisi todennäköisyydet ja muistuttaisi, että Rasmuksen kohtalon todennäköisyys on promillejen luokkaa. Vuonna 2015 kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana 97 vauvaa (1). Samana vuonna syntyi 55 040 lasta (2). Mitä todennäköisimmin luvut ovat vastaavia kuluvaltakin vuodelta. Promilleja, promilleja. Vuoden 2016 promilleihin lukeutuu minun esikoiseni. Tiedän valitettavan monta muutakin tuohon surulliseen tilastoon päätynyttä. Todennäköisyys sille on kuitenkin häviävän pieni.

Häviävän pienestä todennäköisyydestä nousee seuraava ajatuskaaos: miksi. Miksi juuri me? En minä tätä kenellekään toivo, mutta miksi meille kävi näin? Typeriä kysymyksiä vailla vastauksia. Turhia. Jokaisen surullisen tilaston takana on joku asiaan täysin valmistautumaton ihmisparka. Yhtä hyvin se voimme olla me, muistan sanoneeni puolisolleni joskus joulukuun alussa. En todellakaan valmistautunut tulevaan vaan myönsin vain todennäköisyydet. Huono vaihtoehto on mahdollinen meidän jokaisen kohdalla, sitä ei valikoida kykyjen tai osaamisen mukaan ja anneta joillekin maagisille kohtaloonsa valmistautuneille ihmisille. Pahat asiat eivät tapahdu vain muille. Kaikki on mahdollista niin hyvässä kuin pahassa. Meille valikoitui jälkimmäinen vaihtoehto. Enkä suinkaan ole vielä sinut sen kanssa.

Ajatukset pyörivät pyörremyrskyn lailla päässäni aiheuttaen kohtuuttomia itkukohtauksia. Itkuni on muutaman päivän tullut pitkästä aikaa parkaisuina ja äänekkäinä nyyhkäisyinä. Kaikki yllä mainittu sekoittuu erilaisiin välähdyksiin: surullisen hoitajan pahoittelevat kasvot, arkku sylissäni autossa loputtoman hiljaisuuden pauhatessa ympärillä, maitopullo tehohuoneen ikkunalla, kun maidon tarvitsija oli jo kuollut, kummitäti keskoskaapin vieressä ja oma ylpeys saada esitellä lastansa, äitiyspakkauksen innostunut purkaminen... Vauhti on hirmuinen, kuvat välkkyvät ajatuskaaoksen keskellä... Aivan liikaa muuta ajateltavaa, aivan liian vähän Rasmus-aikaa - tässä on lopputulos.

Kaoottinen, kakofoninen ja hyvin itkuinen lopputulos.

1. Tilastokeskus, Imeväiskuolleisuus historiallisen pieni:
http://www.stat.fi/til/kuol/2015/kuol_2015_2016-04-14_tie_001_fi.html
2 Tilastokeskus, Suomeen syntyi ennätysvähän lapsia vuonna 2015:
http://www.stat.fi/til/vamuu/2015/12/vamuu_2015_12_2016-01-26_tie_001_fi.html

Lahja ystävältä

Minulla on yksi aivan erityislaatuinen ystävä. Hän on suuri humanisti, joka suhtautuu elämään mielettömällä uteliaisuudella elämän mitään puolta kavahtamatta, mitään kauhistelematta. Hänellä on luontainen kyky tulla lähelle ja olla vierellä paljaana, avoimena. Hän oli minulle vastinkappale, kun yritin päästä sinuiksi raskauteni kanssa. Rasmuksen raskaus oli kierukkaraskaus ja minulle suuri shokki. Raskauden myötä jouduin luopumaan erinäisistä tulevaisuudennäkymistä ja arvioimaan ura-ajatukseni uudelleen. Moni ymmärsi kipuiluni väärin, vaan ei tämä erityislaatuinen ystäväni. Hän ymmärsi, kuten aina. Hän tuki minua matkassani äidiksi. Hän ymmärsi, että olin umpirakastanut tulevaan lapseeni jo silloin, että odotin häntä enemmän kuin mitään - mutta että samalla jouduin luopumaan suurista asioista, ja että luopumisiin, kaikenlaisiin, liittyy aina enemmän tai vähemmän surua, vaikka surun jälkeen ilo olisikin suurempi kuin koskaan aiemmin.

Hetki sitten hän antoi minulle lahjan. Aivan erityislaatuisen lahjan - itselleen uskollisena. Sain häneltä suuren julisteen, piirroksen Rasmuksesta. En ole koskaan, ikinä, saanut yhtä upeaa lahjaa. Ajatuksen ja tunteen määrä tässä lahjassa on mittaamaton. Olen edelleen hämmentynyt hänen eleensä edessä. Hän on koskettanut sieluani useasti, mutta tämä osui syvemmälle kuin mikään aikaisemmin. Syvemmälle kuin kukaan muu aikaisemmin. Kuolleen lapsen vanhempi ei juurikaan eroa elävän lapsen vanhemmasta suhtautumisessa lapseensa. Kummallakin on valtava tarve puhua lapsestaan, muistaa tätä, rakastaa tätä, elää elämänsä suurinta ihmettä aina uudestaan ja uudestaan. Jos haluat todella lähestyä äitiä, koskettaa hänen sydäntään, on yksi helpoimmista tavoista tehdä se lapsen kautta. Niin myös minulla, kuolleen lapsen äidillä. Minulla on loputon jano puhua lapsestani, kuulla hänestä. Pitää hänet elossa, ajatuksissa. Minun ajatuksissa hän on koko ajan, mutta on valtavan tärkeä kuulla, että hän elää myös muiden mielissä.

Tämä ystäväni antoi aikanaan ensimmäisen lahjankin Rasmukselle. Hienot raidalliset sukat. Raskauteni oli alkuvaiheessa. Sukat minulla on säilössä vieläkin. Ensimmäinen ja viimeinen lahja, ajattelen. Alku ja loppu, alfa ja omega. Minulla on sukat ja taulu, jotain äärimmäisen konkreettista jäljellä lapsestani. Lahjoilla muutoinkin on valtava merkitys. Aarteeni on Rasmuksen kummitädiltään saama kirja, jossa lukee "Rasmukselle jouluna 2015". Toinen on kaunis mustavalkoinen peitto, jonka ystäväni kutoi hirmuista vauhtia Rasmukselle ja toi minulle sairaalalle. Saimme myös kauniin potkupuvun, pienet tossut, nallen. Minun aarteitani. Keskosuus aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Meitä ei juurikaan onniteltu, emme hukkuneet kukka- ja lahjalähetyksiin. Saimme seitsemän onnittelukorttia, joista puolet työpaikoiltamme. Yhtä lailla meistä oli kuitenkin tullut vanhempia ja olimme lapsestamme ikionnellisia. Huonoimman vaihtoehdon kohdattua jokainen muistaminen on kultaakin arvokkaampi. Nämä pienet asiat konkretisoivat sen, että Rasmus todella eli. Että hän on ollut ihan oikea pieni poika. Jos perheemme toivottavasti vielä kasvaa, meillä on myös jotain, jota näyttää pikkusisaruksille. Isoveljen kirja, peitto. Valtavan isoja asioita meille.

Ja nyt tämä taulu. Aivan Rasmuksen näköinen, ihan tismalleen! Vein julisteen kehystämöön. Päädyimme museokehystykseen ja konservointilasiin, haluan taulusta ikuisen. Sellaisen, joka seuraa perhettämme kodista toiseen. Aivan kuin Rasmus olisi mukanamme aina. Kannoin taulun kotiin selkä suorana aivan valtavalla ylpeydellä. Minun lapseni kuva! Minun poikani! Olisin halunnut kertoa jokaiselle taulustani. Näyttää sen ja selittää. Että tässä on minun pieni poikani. 785 grammaa ja 33 senttiä. Syntyi 19.12.2015. Illalla. Oli jo pimeää. Rakas pieni ihmeeni, joka teki minusta äidin. Kertoa, että Rasmus-rakkaani on maailman kaunein pieni poika. Että hänellä oli hienot hiukset, tummat! Täydelliset pienet jalat ja kädet! Ja ne sormet, ne pienet, upeat sormet, niillä pystyi puristamaan lujaa äidin ja isin sormesta, vielä aivan ennen kuolemaakin. Isänsä nenä ja äitinsä suu, täydellinen yhdistelmä! Että minä rakastan häntä päivä päivältä enemmän. Kertoa, että en vain valitettavasti saanut jakaa elämääni hänen kanssaan, että jouduin luopumaan hänestä. Että mietin nyt kukkia haudalle. Mutta että näin valtavan hieno poika hän oli, katsokaa kaikki!


Onneksi minulla kuitenkin on ihmeellinen ystäväni. Ja nyt tämä kaunis taulu, joka saa hymyn huulilleni ja sydämeeni aina - silloinkin, kun kyyneleet valuvat poskillani.

Kiitos rakas. Olet ihmeellinen.

Näitä iltoja

Tämä on taas näitä iltoja. Iltoja, jolloin kyyneleet tulevat kysymättä. Suru ottaa vain valtaansa eikä siinä auta laittaa vastaan. Ei kysele, sopisiko tulla tai olisiko aikaa. Ikävä on niin järjetön, ettei sille pysty asettamaan minkäänlaisia mitattavissa olevia rajoja. Kaipaus puristaa rintaa. Sieluni on niin tuhansina palasina, edelleen. Voi pieni rakas Rasmukseni, äidin on niin kamala ikävä, niin kamalan kova ikävä...

Näitä iltoja.

Vilkaisuita taaksepäin

Välillä tuntuu kuin tämä koko suru olisi pysähtynyt paikoilleen. Että oma vointi tai ajatukset eivät jalostu lainkaan eteenpäin ja kaikki on seisahtunutta. Viime päivinä olen kuitenkin pysähtynyt ajattelemaan ensimmäisiä hetkiä ja viikkoja Rasmuksen kuoleman jälkeen. Olen muutaman askeleen ottanut, vähintäänkin, sillä ensimmäiset hetket tuntuvat todella kaukaisilta. Olen pysähtynyt niiden hetkien kauhuun ja hämmästyneenä ihmetellyt, kuinka me ikinä selvisimme siitä kaikesta tähän päivään. Kuinka ihmeessä pystyin jättämään lapseni sairaalaan, laskemaan hennon pienen pojan arkkuunsa, minun lapseni, minun esikoiseni? Miten ihmeessä minä pystyin kävelemään monta sataa metriä sairaalan ovelta autolle? Minä kävin apteekissa, miten se oli mahdollista? Millä voimalla kävimme kaupassa? Miten pystyin puhumaan, miten edes avaamaan oven? Tällä hetkellä kaikki se tuntuu mahdottomalta, totaalisen mahdottomalta. Miten minä pystyin tapaamaan elävän vauvan, kuuntelemaan vauva-arjen kuulumisia, raskauskeskusteluita? Miten pystyin ylipäänsä tekemään mitään normaalia? Puhumaan normaalisti, mistään? Järjestämään hautajaiset, soittamaan virallisia puheluita? En rehellisesti sanottuna ymmärrä, en lainkaan.

Muistan sanoneeni ystävälleni, kuinka haluan hänen puhuvan minulle lapsistaan, normaalisti, että ei minua tarvitse varoa. Rasmuksen kuolemasta ei ollut viikkoakaan.  Ei suostunut, rakas, viisas ihminen. Sanoi, että ei sen aika ole nyt. En ymmärrä, mistä kummasta olin keksinyt, että minun täytyy aivan alusta asti kestää kaikki täysin normaalisti, että olen huono ihminen, jos lapset, vauvat tai mikään siihen liittyvä satuttaisi minua. Muistelen ajatukseni nousseen siitä, että en halunnut alkaa vältellä asioita ja kasvattaa niistä sitä kautta mörköjä. Pelkäsin luultavasti myös sitä, että ihmiset kaikkoaisivat luotani, jos en ottaisi heitä huomioon normaalisti. Ajatukseen liittyi varmasti myös Rasmuksen merkitys: kun oma lapsi on niin valtavan suuri ja tärkeä, en halunnut vaatia ketään muuta olemaan hiljaa omasta tärkeästään. Olen edelleen samaa mieltä. Olen edelleen sitä mieltä, että en voi sulkea muuta maailmaa omani ulkopuolelle enkä vältellä ikäviä asioita. Ne ikävätkin asiat ja tunteet on vain kohdattava ja surtava tämän kaiken muun seassa. Mutta. Olisin minä saanut aivan alussa suojella itseäni hieman enemmän. Että siinä ei olisi ollut mitään pahaa, ei mitään pahaa. Onneksi oli niitä viisaita ystäviä, jotka eivät pyyntöjäni kuunnelleet. Jotka ymmärsivät, että mikään ei ole normaalia minun elämässäni ja suojelivat minua parhaansa mukaan, kun en itse sitä ymmärtänyt tehdä. Toisaalta alun shokki oli niin valtaisa, että sen siivellä meni moni asia. Mutta älkää ikinä uskoko lapsensa menettänyttä äitiä, jos hän pyytää puhumaan normaalisti kaikesta heti lapsensa kuoleman jälkeen - hän ei todellakaan tiedä, mitä pyytää.

Shokin vuoksi sitä pystyi toimimaankin. Nyt muutaman kuukauden päästä katsoessani taaksepäin kaikki tuntuu vain niin hullulta. Miten ihmeessä pystyimme säilyttämään toimintakykymme? Miten se oli ikinä mahdollista? Sen takia, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Moni on sanonut, että ei ikinä selviäisi lapsensa kuolemasta. Selviäisihän. Kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei anneta mitään muuta vaihtoehtoa, on vain pakko selvitä. En minä ole mitenkään vahvempi kuin kukaan muukaan, en minä ollut valmis tähän, minulle ei vain annettu vaihtoehtoja. Meidät on luotu sopeutumaan. Mieli antaa palan kerrallaan pureskeltavaksi, yksi kerrallaan ajatuksia tippuu lisää. Jos lapsen kuolema koko kauheudessaan kaadettaisiin niskaan kerralla, tulisi kuka tahansa hulluksi. Ajatuksia tippuu edelleen koko ajan, eivät ne ole loppuneet mihinkään - joka päivä uusi näkökulma, luopuminen, suru. Ymmärrän kyllä monen ajatuksen, samaltahan minusta tuntuu nyt. Mielessäni hakkaa vain ajatus: "miten helvetissä me selvisimme?"

Selviämisellä tarkoitan kahta asiaa. Ensimmäinen selviäminen on tämä alku. Tämä selviäminen on jotain äärimmäisen primitiivistä. Yksi henkäys, yksi askel. Rämpimistä eteenpäin, räpiköimistä, kompurointia. Myös hyvin konkreettisia asioita: herääminen joka aamu suurin piirtein samaan aikaan, kodin siivoaminen, suihkussa käyminen, pukeutuminen. Syöminen ja juominen, kun keho ei anna mitään impulssia nälästä tai janosta. Selviäminen päivästä toiseen suhteellisen selväjärkisenä on suuri saavutus. Olen äärimmäisen ylpeä meistä: kaiken tämän hulluuden jälkeen olemme tässä päivässä hengissä lähes tulkoon täysjärkisinä. En todellakaan tiedä, miten tämä kaikki on tapahtunut - monen asian summa, mutta yksi suuri syy on se vaihtoehdottomuus. Ei ole vaihtoehtoja, hengittäminen ei lakkaa, vaikka kuinka sattuu.

Toinen selviäminen on loppuelämä ja Rasmus osana sitä. Selviäminen käsitteenä merkitsee jokaiselle niin eri asioita: toinen ei edes halua selvitä lapsensa kuolemasta, yksi haluaa pitää kiinni surusta sen ollessa ainoa asia, mitä lapsesta on jäljellä, yksi kokee surun olevan rakkaus lapseen. Semantiikkaa, ja jokaisella oma näkemyksensä selviämisen merkityksestä. Ymmärrän täydestä sydämestäni jokaista, jokaisen yksilöllisen määrittelyn sanalle selviäminen. Minulle selviäminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että vielä jonain päivänä tämä tuska on ohitse. Ja minä luovun siitä tuskasta. Teen sen raskain sydämin, mutta luovun. Minulle selviäminen tarkoittaa sitä, että tämän surun ja tuskan takaa nousee toivo ja rakkaus, jotka jäävät elämään. Minä mittaan rakkauttani Rasmukseen rakkaudella, en surulla, en tuskalla. Minä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, ja se rakkaus on kaikki, mitä minulla on jäljellä. Tietenkin sydämessäni on aina, ikuisesti, se paikka, jossa asuu suru siitä, että en saanut jakaa elämääni lapseni kanssa. Epäilen tietyn surumielisyyden asettuvan sisälleni vielä pitkäksi aikaa, kenties loppuelämäksi. Tulen luopumaan Rasmuksesta lopun elämääni, tiedän sen jo nyt.

Olen kuitenkin päättänyt, että rakkaus ja toivo ovat viimeiset asiat, jotka Rasmuksesta meille jää. Niin hienon pienen pojan perinnön täytyy olla valoisa. Sanoin jo sairaalalla Rasmukselle, että ei ole hätää, että äiti ja isi selviävät kyllä. Koen, että jos emme selviäisi, Rasmuksen harteilla olisi kohtuuton taakka. Ei se ole Rasmuksen vika, että hän kuoli. Ei hän varmasti halunnut aiheuttaa äidille ja isille tuskaa. Ei tietenkään. Ja siksi me vielä selviämme. Selviämme ja muistamme kiitollisuudella kaiken sen rakkauden ja toivon, jonka Rasmus mukanaan toi. Sitä minä tarkoitan selviämisellä. Sitä, että jonain päivänä tämä kaikki on meille voimavara. Tämän surun ja luopumisen jälkeen. Että muistamme Rasmuksen rakkaudella, kannamme hänen valoisaa muistoaan sydämissämme minne ikinä menemmekin. Että tuska ja suru vielä väistyvät rakkauden edessä.

Mutta vielä pitkään, vielä todella pitkään minä joudun tätä luopumistani tekemään. Vielä pitkään menee rämpiessä ja kompuroidessa, sillä tämä luopuminen on aivan valtavan raskasta, sattuu niin hirmuisen paljon...

Sekalaisia ajatuksia

Maailmasta on tullut hyvin kummallinen lapsen kuoleman jälkeen. Näennäisesti kaikki kulkee radallaan, maailma kiirehtii eteenpäin tasaisen varmasti. Kuitenkin mikään ei ole enää ennallaan. Tuttu maailma on jotenkin erilainen, etäinen, utuinen. Ihmiset ovat erilaisia, tulevaisuus on erilainen. Ja minä, minä se vasta erilainen olenkin. Ja toisaalta taas en lainkaan. Tällä hetkellä tuntuu kuin tarkkailisin maailmaa ja elämääni kauempaa, kuin lintu oksalta. Maailma lipuu puuni juurella ja minä ihmettelen sen liikkeitä. Minua on vuoroin hämmästyttänyt ja surettanut, vuoroin huvittanut ja ihmetyttänyt näkemäni. Kummallisia asioita, voi kuinka kummallisia.

Kummallista numero 1:
Lapsen kuolema on aivan valtaisa tabu. Kummallinen asia, johon harva osaa suhtautua. Minulta kysyttiin, pidänkö Rasmuksen kuvaa esillä. Miksi en pitäisi? Minulla on myös kuolleen isäni kuva esillä, sitä ei kukaan ihmettele. Miten ihmeessä lapseni, minun ikioma lapseni muodostaisi jonkin poikkeuksen? Minulla on rakkaiden ihmisten kuvia esillä, lapseni sattuu asettumaan sen listan kärkeen, tottakai hänen kuvansa on esillä. Rakastan lastani aivan yhtä paljon kuin äidit rakastavat eläviä lapsiaan. Pidätkö sinä lapsesi kuvaa esillä? Miksi ihmeessä kuolleen lapsen kuvan esillä pitäminen on jotenkin outoa, jotenkin raskasta ja murheellista? Häiritseekö kuva ennemminkin katsojaa - nostaa esiin pelkoja? Häiritsee perusturvallisuuden rauhaa, kenties? Muistuttaako kuollut lapsi kuollutta aikuista raadollisemmin elämän perusasioista, syntymästä ja kuolemasta? Kuolemasta, jota nykymaailmassa peitellään ja piilotellaan kilpaa, aivan kuin se ei koskisi meistä jokaista.

Kummallista numero 2:
Olen törmännyt keskusteluihin lasten lukumäärästä. Että miten se kuollut lapsi lasketaan, lasketaanko ollenkaan. Olen hämmentynyt, hyvin hämmentynyt. Minulla on yksi lapsi, esikoinen, kuollut. Minun esikoiseni nimi on Rasmus, hän kuoli kahden viikon ikäisenä. En ole ymmärtänyt, miten tämä fakta häviäisi mihinkään. Rasmus tulee olemaan aina esikoiseni, tulevien sisarustensa isoveli, meidän perheemme jäsen. Jälleen vertaan isääni: ei kukaan epäile isäni olemassaoloa, vaikka hän on kuollut. Ei isääni ole tarvinnut pyyhkiä pois elämästäni hänen kuolemansa jälkeen. Ei kukaan pyörittele päätään, kun puhun isästäni, ei kukaan oleta, että hänet unohdetaan. Miksi ihmeessä lapsi tekee poikkeuksen? Miksi ihmeessä Rasmus ei kuolemansa jälkeen olisi enää lapseni, perheemme jäsen? Samalla ajatukseen sisältyy aivan valtava sivuuttaminen: jos Rasmus ei ole enää lapsemme kuolemansa jälkeen, emme mekään ole vanhempia. Mitä me olemme? Mikä on nainen, joka on synnyttänyt ainoan lapsensa, hoitanut tätä ja haudannut? Epä-äiti? Entä mies, jonka ainoa lapsi on kuollut? Ei-isä? Kyseinen ajatusmalli nollaa tätä kautta myös meidän minuudet ja identiteetit. Me olemme äiti ja isä. Meidän perheeseen kuuluu äiti, isä ja Rasmus, viimeksi mainittu kuollut, mutta yhtä kaikki meidän lapsemme, meidän perheemme jäsen. Sen vuoksi Rasmuksen ohittaminen satuttaa niin paljon. Samalla meidät ohitetaan.

Kummallista numero 3:
Olen miettinyt, milloin ihmisestä tulee ihminen. Viitaten ylläolevaan, olen huomannut, että syntymä ei selkeästi ole se etappi. Vauvan kuolema tuntuu olevan jotain, joka vanhempien tulee unohtaa, mennä eteenpäin. Piilottaa lopulta kuvatkin, pyyhkiä lapsi pois elämästä. Samaa vaatimusta en ole aistinut vanhemman kuoleman kohdalla. Puhuessani kuolleesta isästäni, kukaan ei hätkähdä. Lapseni kohdalla en voi sanoa samaa. Aivan kuin kuolleen lapsen muistelussa olisi jotain syvästi makaaberia, jota kuolleen aikuisen muistelussa ei ole. Miksi? Missä kohtaa elämä on tarpeeksi pitkä, jotta sitä ei tarvitse unohtaa, pyyhkiä pois? Kaksivuotiaana? Kymmenenvuotiaana? Milloin elämällä on merkitystä - ja kenelle? Rasmus eli kokonaisen elämän, aivan kuten isänikin. Ymmärrän toki, että Rasmus oli monille täysin abstrakti asia, tuntematon minimies keskoskaapissa, mutta meille hän oli täysin totta. Hän oli meidän lapsemme, teki meistä vanhempia. Missä kohtaa hän olisi saanut samanlaisen statuksen kuin keski-ikäisenä kuollut isäni tai elossa oleva vauva? Missä kohtaa hänen säilymisestä osana meidän perhettä olisi tullut normaalia? Meille Rasmus on maailman luonnollisin asia, esikoisemme, rakkaamme.

Kummallista numero 4:
Olen herännyt itsekin ajatukseni yksioikoisuuteen. Isoäitini on kokenut kohtukuoleman ennen äitini syntymää. Asiasta ei olla koskaan sen enempää puhuttu. Tiedän, että hän oli poika. Hetki sitten vasta itsekin havahduin, säpsähdin; hänhän on minun enoni. Äitini veli. Että tässä minä, lapseni menettänyt, olen sortunut aivan samaan mustavalkoisuuteen kuin monet muutkin. Ajatellut, ettei kuollut lapsi olisi osa sukuani, perhettäni. Kuolleet aikuisethan minä luonnollisesti lasken perheeseeni, isoäitini, isoisäni, isäni. Isotätinikin. Ja kaikki kuolleita. Jälleen, milloin ihmisestä tulee ihminen? Milloin elämä todella alkaa? Toki enoni kohdalla vaikuttaa täysin erilainen henkinen ilmapiiri: vielä aivan lähivuosikymmeninä äitiä velvoitettiin unohtamaan kuollut lapsi, sen katsottiin olevan parasta mahdollista terapiaa. Äidit eivät saaneet kuollutta lastansa syliin, luopuminen tehtiin raa'asti ja kerrasta. Monet eivät tienneet edes kuolleena syntyneen lapsensa sukupuolta. Hyvästejä ei saanut jättää, hautapaikkaakaan ei aina kerrottu. Kauhutarinoita kuulee edelleen, enkä uskalla edes ajatella, missä todellisuudessa on eletty 1950-luvulla. Ei siinä ilmapiirissä varmasti osattu pitää lasta perheenjäsenenä, vaikka olisi haluttukin, vaikka pieni lapsi äitinsä sydämessä aina eli. Piti unohtaa ja mennä eteenpäin, surra hiljaa sisäänpäin. Sitäkö surullista perintöä vielä 2010-luvullakin toistetaan? Sieltäkö nämä kummallisuudetkin kumpuavat?

Näitä kummallisia minä täällä oksallani pyörittelen, tuijottelen maailman menoa ja pohdiskelen. Kehää nämä pyörivät, joskus kenties jalostuvat vastauksiksikin. Tiedä häntä.

30.3.2016

Laskettu aika. Nyt kaukainen utopia, unelmamaailma, joka on jo kauan ollut menetetty. Rasmus syntyi yli kolme kuukautta aiemmin, mutta silti tämä päivä iski lujaa - paljon lujempaa kuin olisin koskaan voinut uskoa.

Olen odottanut tätä päivää. Olen mielessäni edelleen ollut raskaana. Miettinyt, minkälainen maha olisi ollut, miltä Rasmus olisi tuntunut, miltä koti näyttänyt vauvalle valmiina. Tämän päivän saapuminen on tietyllä tavalla raskauden päätös. Keskosen kuolemaan liittyy kummallinen kaksijakoisuus. Suren kuollutta lastani, pienen keskospojan kuolemaa ja sen myötä menetettyjä unelmia. Rinnalla kulkee myös toinen menetys: se alkuperäinen ajatus ja suunnitelma, jossa lapsen piti syntyä 30.3.2016, se tarina, jossa kaikki meni hyvin. Mieleni suree molempia, yhdessä ja erikseen. Toisaalta nämä surut ovat yhteneväisiä, rinnakkaisia, mutta samalla irrallisia ja iskuissaan yksilöitä. Molemmat pitää surra, molempien iskut kestää.

Todellisuuteni on se, ettei mitään laskettua aikaa ole. Rasmus syntyi 19.12.2015. Silti maaliskuun lopun lähestyminen on saanut ahdistukseni kasvamaan. Tätä me odotimme - ja tätä me emme saaneet. Saimme toisenlaisen todellisuuden, jonka kanssa opettelemme nyt elämään. 30.3.2016 sen todellisuuden kanssa eläminen oli aivan käsittämättömän raskasta. Sinä päivänä sysäys selviämisestä epätoivoon oli hyvin pieni, vain muutama sana, jotka laukaisivat koko tuskan kauheuden. Olo oli kuin niinä ensimmäisinä hetkinä, niinä oksettavina tuskan hetkinä, jolloin maailma mureni alta. Minä haluaisin vain pienen poikani syliin, en minä paljoa pyydä, lupaan, että en koskaan enää, en mitään muuta...

Rasmuksen laskettu aika oli isäni kuusikymmentävuotissyntymäpäivä. Minusta se oli alusta saakka niin kovin kaunis ja hauska ajatus. Että faari oli kuitenkin mukana esikoiseni odotuksessa. Ajattelin, kuinka onnellinen isä olisi ollut puolestani ja kuinka innoissaan odottanut esikoisensa esikoista. Ajattelin, että isäni syntymäpäivä saisi nyt onnellisen merkityksen. Että lapseni näyttäisi elämän jatkumisen. Yksi kuolee, mutta toinen tulee ja elämä jatkuu. Ei se mennyt aivan niin. Faarinsa poika Rasmus kuitenkin oli, samana päivänä saan molempia muistella. Sytytän kaksi kynttilää, yhden sijasta.

En tiedä, mihin uskon - tuskin mihinkään, mutta näen edelleen rakkaat mieheni yhdessä, aivan kuten näin Rasmuksen kuoleman hetkellä. Isä kantaa lastani, rakastaa pientä. Näen isän katseen: rakastuneen, onnellisen, ylpeän. Isän turvalliset tummat silmät lämpöä täynnä. Kuvitelmaa se on, mutta niin kovin kaunista kuvitelmaa. Lohduttaa minua, suruni tuskassa.

Kulkevat siellä kahdestaan, maaliskuun pojat, minun rakkaani - isäni ja poikani, pilven reunalla, taivaan tähtitarhassa.

Pahinta on hiljaisuus

Olo on ollut viime aikoina yksinäinen. Suru on asettunut tiukasti taloksi, tulee asumaan kanssamme vielä pitkään. Monesti puhutaan, kuinka ensimmäinen vuosi on vaikein - meillä takana on juuri ja juuri neljännes siitä. En usko, että tämä suru vuodenkaan jälkeen mihinkään kadonnut on, muuttanut muotoaan vain, kenties. Tai sitten asuu meillä aivan yhtä tiukasti kuin tänään, mene ja tiedä. Olemme edelleen alkukuopissa surumme kanssa, asettelemme sitä normalisoituvan arjen osaksi. Me tarvitsemme apua edelleen, tämä asia on meille tuore edelleen. Meillä tulee olemaan vaikeaa vielä pitkään.

Minulle on todella tärkeä puhua Rasmuksesta. Haluan puhua monista muistakin asioista, mutta myös Rasmuksesta, etenkin Rasmuksesta. Rasmuksesta ja tästä surusta. Uskon, että moni ei halua nostaa asiaa keskusteluun olettaen, että Rasmuksesta puhuminen tekisi minut surulliseksi. Ei tee, ikinä. Päinvastoin. Suru on erottamaton osa minua, se on läsnä aina: suru on minä, minä olen suru. Vaikka nauran, hengitän samalla surua ulos ja sisään. Suru on läsnä jokaisessa hymyssänikin. Tällä hetkellä olen täysin suruni summa. Rasmuksesta puhuminen helpottaa suruani, ei suinkaan tee siitä raskaampaa. Tämä kaikki on niin kokonaisvaltaista, että mikään ei työnnä sivuun Rasmusta ja surua. Moni varmasti ajattelee, että muista asioista puhuminen saa ajatukseni pois surusta. Ei saa, enkä sitä toisaalta kaipaakaan. Hiljaisuus on kaikista pahinta, painaa hartiani alas, saa surun tuntumaan vielä painavammalta. Aivan kuin Rasmusta ei olisi koskaan ollutkaan, tunnen silloin. Rasmus on esikoiseni, minun pieni rakas minimieheni, yhtä kaunis osa elämääni kuin elävä lapsi vanhemmilleen. Harmi, että en saanut elää hänen kanssaan pidempään, mutta jo hänen nimensä toistaminen saa tämän surunkin keskellä sydämeni hymyilemään.

Olen yrittänyt puhua Rasmuksesta normaalisti, ehkä avata hieman keskustelua. Huonolla tuloksella. Monesti Rasmuksesta puhuminen jättää seurueeseen vain hieman vaivaantuneen tunteen, eikä keskustelu jatku aiheen ympärillä. Ymmärrän minä sen. Ymmärrän, että kuollut lapsi on hieman vaikea käsite. Ymmärrän, että lapsen kuolemaa surevan kohtaaminen on varmasti vaikeaa, ei tiedä, mitä sanoa tai tehdä. Yhtä lailla tämä kuitenkin on uutta ja vaikeaa minullekin. En minäkään tiedä, mitä tehdä tai miten toimia. Ei minua ole valmistettu tähän yhtään paremmin kuin ketään muutakaan. Olen aivan yhtä ulapalla kuin muutkin. En minä ole ollut tähän valmis, ei minulla ole yhtä ainoatakaan selviytymismallia valmiina - aalto ja henkäys kerrallaan yritän vain luovia eteenpäin toivoen, että teen jotain oikein. En olisi ikinä halunnut oppia näin paljon, joutua hakemaan sisältäni jokaista voiman ripettä. Vaan tässä ollaan, uuden edessä todella hämmentyneinä - aivan kuten ihmiset ympärillämmekin.

Olen edelleen todella hauras, todella heikko. Minulla ei ole normaaleita sosiaalisia keinoja, voimavarani ovat olemattomat. Haluaisin olla yhteydessä rakkaisiin ihmisiin, mutta monesti huomaan, että päivä on taas kulunut. Olen ollut huono aloittamaan keskustelua ajatuksistani, en vain löydä sanoja. Sanoja riittää, kunhan vain saisi aloitettua. Minun suruni tämä on, minä siitä vastuussa olen - siitä puhumisesta myös. Olen kuitenkin niin heikko, etten saa aina sanottua niitä ensimmäisiä sanoja. En haluaisi kuitenkaan tulla kohdatuksi pelkästään surunikaan kautta. Kaipaisin valtavasti normaaleita kohtaamisia, joissa Rasmus saisi olla kuolleena pienenä poikana mukana normaalisti. Että olisi tilaa puhua kaikesta normaalista, kukin omastaan. Minä Rasmuksesta. Toinen jostain muusta. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa kaikki on normaalia, edelleen. Yksi soittelee harva se päivä ja kyselee tärkeitä kysymyksiä: "onko sulla ikävä Rasmusta? Oletko käynyt haudalla?", vastaa aina "rakas mä tiedän, rakas mä ymmärrän", jatkaa sitten omiin kuulumisiin, normaalisti. Toisen kanssa lenkillä ja salilla on moneen kertaan juteltu elävien lasten ja sen yhden kuolleen kuulumiset. Korvaamattomia hetkiä ja ihmisiä.

Pyöritin tätä asiaa mielessäni aamuyön tunteina ja mietin, mitä oikeastaan haluan sanoa. Ehkä tärkein on se, että Rasmuksesta saa ja pitää puhua, aina. Tämän surun jälkeenkin. Rasmuksesta puhuminen ei koskaan voi tehdä meille huonoa oloa, päinvastoin. Meiltä saa kysyä, meille saa puhua, kaikesta. Rasmus ja hänen kuolemansa ovat meidän elämämme normaali asia, meidän elämämme suurin asia, joka ei tule väistymään suuruudessaan hetkeen, asiana ei ikinä. Esikoisen syntymä ja kuolema ovat ravistaneet elämäämme enemmän kuin mikään koskaan aiemmin, määrännyt samalla maailmamme suunnan uudestaan - emme voi, emmekä ikinä halua, sivuuttaa sitä, toivottavasti ei kukaan muukaan. Kysykää, puhukaa. Pahinta, aivan ehdottomasti pahinta, on hiljaisuus.

Tähtiä taivaalla

Tuosta ne sisään pölähtivät, vanhat ystäväni. Toivat mukanaan tuomiset, istuivat pöydän ääreen ja alkoivat höpöttää. Ja siinä me kertasimme sulassa sovussa kuulumiset lapsen kuolemasta, asunnon myymisestä, työkuvioista. Puhuimme raskauksista ja synnytyksistä, toisen ja omista lapsista, vanhoista ystävistä. Nämä ovat niitä tähtiä taivaalla, nämä ihanat ystävät. Tulivat siihen ja suhtautuivat minuun normaalisti. Antoivat Rasmukselle tilan minun lapsena, mutta myös minun kuolleena lapsena. Tulivat sydämet auki avoimina, rehellisinä, juuri sellaisina kuin ovatkin. Eivät pelänneet minua tai minun suruani. Eivät suhtautuneet oudosti. Kysyivät ja kuuntelivat, juttelivat omansakin. Siinä me pöydän ääressä puhuimme normaalisti kaikki elämiemme normaalit asiat. Minulle normaalia tällä hetkellä on kuollut lapsi, toiselle neuvola, yhdelle tuleva loma. Puhe soljui kaikkien näiden normaalien välillä, poukkoillen ja lainehtien, jokaisen kohdalla aina hetkeksi pysähtyen. Ai luoja kuinka ihanaa oli saada olla normaali! Kuinka ihanaa, että sain aivan normaalisti jutella kuulumisiani, näitä kuolleen lapsen äidin ajatuksia, ihanan tavallisesti, aivan arkisesti.

Näiden tähtien ansiosta on taas hieman helpompi jatkaa. Voi teitä tähtiäni, vieläkin hymyilyttää - kiitos!

Joka hetki

Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että
moni asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista.
Että autius ei olisi jossakin, vaan kaikessa, kaikkialla.
Että suru asettuisi taloksi.
Että kaipaus tuntuisi joka hetki.

Lassi Nummi

Kuolleiden Lasten Äitien Kerho

Olo on hieman yksinäinen. Tuntuu kuin en kuuluisi mihinkään. Lapsen syntymä ja kuolema ovat muokanneet identiteettiäni aivan käsittämättömällä tavalla. Tuntuu kuin olisin pirstaloitunut palasiksi, aivan kuin identiteettini olisi räjähtänyt leijaileviksi osiksi, jotka eivät ankkuroidu minnekään. Koen vierautta lähes jokaisen identiteettini kohdalla, jopa niiden, jotka eivät liity äitiyteen. Olen vieras kaikkialla.

Olen äiti äitiyslomalla, mutta en ole osa onnellisten tuoreiden äitien kerhoa. En soittele ystävilleni ja kysele nukutusvinkkejä, mieti pakkasta ja pukeutumista. En pese pieniä vauvanvaatteita, laskosta harsoliinoja, voivottele huonosti nukuttuja öitä. Olen ulkopuolinen jokaisessa vauvoihin liittyvässä keskustelussa. Väärä kerho, todella väärä kerho. Identiteetiltäni olen kuitenkin äiti, ehdottomasti. Tuore äiti, jolle vauvakeskustelut ovat tuskallisia. Todella raastava kombinaatio. Ristiriita on mieletön. Olen synnyttänyt nainen, äiti, mutta ilmeisen outo ja irrallinen muiden äitien rinnalla - nolla lasta, elossa.

Minulla on yhtä lailla odottavan naisen identiteetti. Laskettu aikani on vasta maaliskuun lopussa. Minun kuuluisi tuskastella odottavien äitien kanssa, kuinka olo on tukala, odottaa malttamattomana synnytystä. Jakaa kokemuksia, keskustella odotuksesta. En kuitenkaan ehtinyt yhteenkään synnytysvalmennukseen. Tänään kuljin neuvolan ohi, viimeinen käynti odottavana äitinä siellä oli 1.12.2015, tänään on 9.3.2016. Raskauteni päättyi kuukausia liian aikaisin, jäi kesken. Niin, ei tämäkään kerho. Väärä porukka.

Minulla on myös keskosvauvan äidin identiteetti. Tiedän, miltä tuntuu katsoa lastansa keskoskaapissa, pidellä hentoista olentoa käsien alla, itkeä huonojen uutisten kohdalla, iloita koko sielullaan yhdestä hyvästä, pienestäkin. Elää teho-osaston elämää, tuijottaa monitoreita tuskaisena, pelätä kuolemaa, toivoa elämää. Luin juuri artikkelin käsintehdyistä turvalonkeroista, virkatuista värikkäistä mustekaloista, joiden lonkerot rauhoittavat ja helpottavat keskosen oloa. Tunsin artikkelin äärimmäisen läheiseksi itselleni, asia oli tärkeä, ehdottoman lähellä sydäntäni. Minä olen keskospojan äiti, Rasmuskin olisi varmasti pitänyt turvalonkeroista! Mutta en minä siihenkään kerhoon enää kuulu. Mistäpä enää siellä puhuisin. Meistä ei tullut selviytymistarinaa, taisteluiden kautta voittoon -tyylistä kertomusta. Silti minä olen keskospojan äiti, kokenut keskosuuden aiheuttaman hämmennyksen, hädän ja huolen, eivätkä ne kokemukset häviä äitiyteni identiteetistä ikinä mihinkään.

Kuulun minä jonnekin. Minä kuulun Kuolleiden Lasten Äitien Kerhoon. Yksinäinen klubi, voin kertoa. Onneksi niin, tänne en yhtä ainoatakaan jäsentä haluakaan, en olisi itsekään ikinä halunnut liittyä. Yksinäistä täällä kuitenkin on. Ei ole kaveria, jolle soittaa ja kysyä kuolleen vauvan kuulumisia. Haluaisin jutella erilaisista hautakivilaatoista, mutta vähän vähissä ovat keskustelukaverit. Kukkaistutukset haudalle mietityttävät myös, kevät kun tulee. Olisi kiva jutella kuolleesta lapsesta sillä tavalla normaalisti, niin kuin äidit lapsistaan puhuvat. "Mites teillä tänään?" - "No Rasmus on ollut vähän enemmän mielessä, olen jutellut valokuville, sellainen aika peruspäivä. Tilasin hautajaiskuvatkin! Joo, jätin siihen albumiin loppuun tilaa, sinne kuolinilmoituksen jälkeen. Mites teillä, oletko jo saanut muistolaatikon loppuun? Niin, se on kyllä vähän vaikeaa, mutta todella antoisaa kuitenkin! Ai, siis minä laitoin sinne ne peitotkin! Joo, yksihän toki meni arkkuun, se mummon virkkaama. Mitäs te laitoitte arkkuun mukaan? Eikä, ihana valinta! Olitko muuten jo valinnut kukat haudalle, mitkä olisi kestäviä?"

Minulla on maailman upeimmat ystävät, jotka ovat auttaneet kaikin tavoin ja enemmän kaiken tämän aikana. Mielettömiä ihmisiä ympärillä, aivan taivaallisia. Onneksi, o-n-n-e-k-s-i, minulla ei ole heistä vertaistukea. Vertaistukea (valitettavasti) on, onneksi, kuitenkin. Mutta olisi kiva kuulua jonnekin sillä tavalla arkisesti, olla jonkin kerhon jäsen. Kerhon, jossa tavattaisiin joka tiistai jonkun luona. Arkisesti ja mukavasti, normaalisti. Vaihdettaisiin iloisesti kuulumisia, me samanlaiset. Niin kuin tuoreilla äideillä on äiti-lapsi-kerhot ja muskarit. Että voisi olla ihan tavallinen muiden tavallisten joukossa. Että en olisi se kummajainen, lapseton äiti. Olisi kiva soittaa Kuolleiden Lasten Äitien Kerhon jäsenelle ja kysäistä, arkisesti ja normaalisti pyykinpesun lomassa: "mites teidän kuollut lapsi tänään?"

Rasmus

Perjantai valkeni hitaasti. Keskitalven valo nousi sairaalan takaa verkkaisesti, kuin viivytellen. Nukuin yön hyvin ensimmäistä kertaa sairaalaan joutumisen jälkeen. Olin virkeä, hyvävointinen. Aamulla supistusten estolääke tauotetaan. Ihanaa päästä hetkeksi eroon tippaletkusta! Puhutaan jo ensi viikosta, lääkäri haluaa kaikki tutkimukset ennen joulua. Ihmiset ovat joulutunnelmissa, toivottavat hyvää vointia - nähdään ensi vuonna. Olen edelleen rauhallinen, luottavainen. Saamme parasta mahdollista hoitoa, me molemmat, kaikki järjestyy ja kääntyy vielä parhain päin. Lupaan kaikille, että makaan sängyssäni vielä vuodenvaihteen jälkeenkin. Rasmukselle sanon, että vuoteen 2016 pitäisi kestää. Ja kestihän hän, kuunteli äitiä, pieni rakas...

Iltapäivällä tilanne kuitenkin pahenee, nopeasti. Supistukset alkavat uudestaan. Soitan kelloa. Ei nämä vielä vakavia ole, odotellaan. Puoli tuntia menee, kipu alkaa olla jo kova. Soitan kelloa. Odotellaan. Supistukset tulevat alle viiden minuutin välein, vetävät jalat kippuraan, salpaavat hengen. Vihdoin sänkyni työnnetään käytävälle ja sieltä lääkärin huoneeseen. Ultraaminen vatsan päältä sattuu, lääkärin täytyy painaa laitetta voimalla, jotta hän saa kunnon kuvan. "No ei tässä nyt taida muu auttaa kuin laittaa lääkkeet takaisin tippumaan ja sitten saliin, pidetään ravinnottomana, sektiovalmius, tää kun on täällä poikittain", lääkäri luettelee kätilölle. Lääkärin ääni on metallinen, kylmä. Hän katsoo minua kerran silmiin, tuntuu kuin olisin tullut häiritsemään häntä. Makaan avuttomana sängyssä, alan hätääntyä. Sänkyni pääty lasketaan niin alas, että tipahdan niskojeni päälle, pääty laahaa jo lattiaa. Ja taas me lähdemme. Tuijotan harmaita valoja, ne vilkkuvat aivan yhtä lohduttomina kuin viimeksikin. Sänkyäni työnnetään ripeästi pitkin käytäviä, puolisoni kulkee jossain perässä. Supistukset ottavat valtaansa ja pakottavat haukkomaan henkeä. Sali yhdeksän. Sama kynttelikkö, keinutuoli, radio. Supistukset ovat kovia. Ne vievät voimani ja jokaisen välissä vaivun syvään uneen. Maailma pyörii silmissäni, alan voida pahoin. Muutaman tunnin kuluttua tilanne kuitenkin rauhoittuu, supistusten väli nousee tasaisesti. Ensin kymmenen minuuttia, sitten vartti. Yhdeksän aikaan huokaisemme helpotuksesta ja puolisoni uskaltautuu kotiin vaatteita vaihtamaan.

Siellä minä makaan, salissa yhdeksän, tuijottaen kuluneita kaappeja ja kynttelikköä ikkunalla. Tilanteen taas rauhoituttua olen yllättävän rauhallinen. Unohdan tilanteen äärimmäisyyden ja uskottelen itselleni, että pääsemme vielä takaisin osastolle. Pyydän juotavaa, mutta sen tilalla saan vain uuden tippapussin telineeseeni. Niin, eipä täältä taideta enää ilman synnytystä poistua... Alan pelätä sektiota - mitä jos Rasmus ei käännykään oikein päin? Ihmettelen, mistä niin pieni voisi edes ymmärtää olla oikein päin ja oikeassa asennossa. Pieni reppana.

Aamuyö tuo supistukset takaisin. Ensin uniin, sitten jo herättäen. Aamuvuoron hoitaja hokee hokemistaan, kuinka synnytyssupistukset ovat paljon pidempiä, että ei minulla ole vielä mitään hätää. Puuskutan kyljelläni ja ihmettelen, kuinka paljon pidemmiksi supistusten kuuluisi vielä kasvaa. Kipua lisää liikkumisen puuttuminen. Haluaisin nousta seisomaan ja venytellä, sen sijaan makaan niskojeni päällä liikkumattomana. Puolen päivän jälkeen supistukset taukoavat yli puoleksi tunniksi, kuin kehoni antaisi minulle hetken rauhan ennen grande finalea.

Huoneessa alkaa hämärtyä. Minä en ole nähnyt kuin kapean harmaan kaistaleen taivasta - pyysin puolisoani nostamaan verhot ylös. Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, puolisoni kertoo minulle myöhemmin. Sydäntalven aurinko valaisi rakkaamme syntymäpäivää, toivotti tervetulleeksi pienen ihmeen. Hämärtyvässä päivässä kipuni kasvavat. Kuljen tajunnan rajamailla supistusten velloessa vahvoina. "Tänään hän syntyy, en voi mitään enää", muistan sopertaneeni puolisolleni. Tunteet vellovat supistusten mukana: kivut ovat niin kovat, että alan jo toivoa syntymää - samalla mielessäni kuitenkin hakkaa tieto siitä, että lapseni ei saisi missään tapauksessa syntyä vielä. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, että toivon lapseni jo syntyvän. Minulle synnytyssali ei ole loppuraskauden helpotus vaan liian aikainen kauhu, ristiriitaisten tunteiden näyttämö, elämän ja kuoleman teatteri.

Iltavuoron hoitaja antaa minulle vihdoin kipulääkettä ja tarjoaa ilokaasua. Huoneen neljä hurlumhei on siirtynyt synnytyssaliin yhdeksän. Minusta tuntuu kuin irrallisia päitä pomppisi sänkyni laitojen vierellä. Ihmiset esittelevät itsensä minulle. Valun tajuttomuuden rajalle ja kun taas avaan silmäni päitä hyppii edelleen, kuulen kaukaa nimiä, titteleitä. Synnytyslääkäri, erikoistuva lääkäri, kätilö, lastenlääkäri, sairaanhoitaja... Lisää sairaanhoitajia, taas yksi lääkäri. Vihdoin joku esittelee itsensä anestesialääkäriksi. Vihdoinkin! Saan epiduraalin ja toivon kipujeni helpottuvan edes hieman. Ovi käy tiheään, ihmisiä kulkee sisään ja ulos, heitä on niin paljon. Ennen kuin epiduraali on ehtinyt alkaa vaikuttaa tarraa kolme kätilöä jaloistani kiinni. Ponnistan, uudestaan, ja uudestaan. Ja yhtäkkiä tunnen, kuinka ilmat pakenevat keuhkoistani, aivan kuin jotain riuhtaistaisiin minusta irti. Näen vilaukselta jotain sinistä ja pientä. Ennen kuin ehdin katsoa uudelleen, hänet on jo viety. En tiedä minne. "Elääkö hän?" parahdan. "Kukaan ei tiedä", vastaa joku. "Onhan hän poika?" jatkan. "Ei tiedetä, ei ehditty katsoa."

Kyllä hän oli poika. Ja hän eli. Minun Rasmus-rakkain oli syntynyt. Hän tuli, pieni ihme, ja teki meistä vanhempia, äidin ja isän. Siellä salissa yhdeksän, kynttelikön valossa minuun iskettiin äitiyden leima. Mikään ei enää koskaan olisi ennallaan. "Elossa on, isä tuo kohta kuvan", joku kävi sanomassa. "Poikahan sieltä tuli", lisäsi vielä. Makasin hiljaa paikallani. Hurlumhei oli hiljentynyt, lähtenyt lapseni mukaan. Puolisoni tuli näyttämään kuvaa. Pienen pieni ihmisenalku vihreä villapipo päässä letkuin elämään kiinnitettynä. Meidän lapsemme. Meitä oli nyt kolme, äiti, isi ja pienen pieni Rasmus. Ajatella, että hän oli valinnut juuri meidät! Antoi juuri meille kunnian, etuoikeuden, saada olla juuri hänen äiti ja isi. Isä lähti saattamaan lääkäreiden ja hoitajien kanssa pientä teho-osastolle, keskoskaapin perässä kävellen turvaksi matkalle. Minä pääsisin sitten myöhemmin.

Ja sieltä salista yhdeksän me lähdimme, aloitimme yhdessä yhden elämän mittaisen matkan. Elämän ja kuoleman teatterissa elämä oli ottanut pääroolin. Ensimmäinen näytös oli näytelty.

Voi tuskaa...

Olin ehtinyt jo ajatella, että tuska on muuttunut suruksi. Että pahin tuska ja kipu olisi väistynyt. Mutta ehei, väärin luultu. Ei ole tuska mihinkään mennyt, tiukasti vielä rinnalla, ei-toivottu toverini. Kuiskii korvaani nauraen: "luulitko, että näin vähällä pääsit - että olisin jo lähtenyt?"

Olen itkenyt. Puhunut lenkillä metsän puille. "Äitiä itkettää niin kovin, kun äidin on niin kamalan kova ikävä pientä poikaa." Kyyneleet valuivat suurina. "Kun äiti olisi niin kovasti sinut tänne halunnut, äiti sinua niin kamalan paljon rakasti." Nyyhkytys ravistelee viiman jäädyttäessä kyyneleet poskilleni. "Kyllä äiti tietää, että ei se ole sinun vika, että kyllä sinäkin olisit halunnut meidän kanssa olla, äiti tietää, että olit vain niin liian pieni, kyllä äiti ymmärtää." Maisema on mustavalkoinen, kylmä, vaativa. "Mutta ei ole hätää kulta, kyllä äiti selviää, ole sinä rakas rauhassa." Itkin bussissa, kadulla. Ihmiset tuijottavat, toiset kääntävät häveliäisyydessään katseensa. Katsokoot. Kyllä tekin itkisitte, jos teidän lapsi olisi kuollut.

Mieli työntää eteeni kaikenlaisia muistikuvia ja ajatuksia. Pienen kuolevan pojan jalat, kylmät ja veltot. "Voi kun äiti luuli, että näillä jaloilla pääsisi vielä pitkälle", muistan sanoneeni samalla, kun painoin pieniä jalkoja kätteni lämpöön. Sydämeni särkyy tuhansiksi palasiksi. Yhtäkkiä hyppään taaksepäin, muistan aamun hämärän ja tuulen kylmyyden, kun lähdimme ensimmäistä kertaa kotoa sairaalalle. Minulla oli laukussani pieni ruisku, jossa muutama milli maitoa, pelkäsin sen jäätyvän. Päästä minut takaisin siihen päivään! Seuraavaksi näen valkoisen sairaalan loputtoman seinän kirkkaassa auringonvalossa. Päivä ennen Rasmuksen kuolemaa. Muistan sanoneeni, kuinka kauniilta sairaala näyttää. Olin onnellinen, todella onnellinen. Voi miksi onneni minulta vietiin! Olen nähnyt pienen valkoisen arkun suurten arkkujen välissä, kuullut pienen pienen itkun korvissani... Tuntenut lämpöisen ihon käsissäni, nähnyt lapseni pienen unisen hymyn. Mieli ei anna armoa, muistikuvat ja ajatukset ovat viiltävän tarkkoja, raadollisia kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

Muistikuvien välissä mielessäni hakkaa vain yksi ajatus: kunpa vain saisin lapseni syliini! Kunpa saisin silittää poskea, suukottaa otsaa. Ikävä viiltää koko olemustani. Tuskalla ei ole mitään rajoja, se hakkaa jokaisessa solussani, pienimmässäkin. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin en osaa nähdä tulevaa. Hetkiä, jolloin olen aivan varma, että en selviä. Ei näin kamalasta tunteesta voi selvitä! Itken niin lohduttomana, että kyljessäni kramppaa. En saa henkeä, ikävä puristaa rintaa, painaa. Mene pois, tekee mieleni huutaa. Mene pois...

Yksi sanoi, kuinka raskas talvi on ollut monelle, paljon huolia. Luojan kiitos vain yksi kuollut lapsi, olisin halunnut lisätä. Vähättelemättä lainkaan yhtäkään huolta tai murhetta, älä laita tätä samalle linjalle. Tämä ei ole ongelma, ei huoli, tähän ei ole ratkaisua. Voi kunpa joku voisikin soittaa, lähettää kirjeen, ilmoittaa, että ongelma on nyt ratkaistu. Voit huokaista helpotuksesta! Asiat kääntyvät paremmaksi! Sitä kirjettä tai puhelua ei tule. Tämä ongelma ja huoli seuraa minua lopun elämääni. Muuttaa muotoaan, varmasti, mutta ratkaisua tähän ei ole. Lapseni on kuollut, aina. Se on minun elämäni ongelma ja siihen ei ole ratkaisua. Kyllä minä sen kanssa opin elämään, mutta saatana tätä tuskaa!

Vaikeintahan tässä on hyväksyä tunteiden kirjon aaltoilevuus. Tämä ei ole mikään lineaarisesti kulkeva nousujohdanteinen prosessi. Huominen ei aina ole eilistä parempi. Eteenpäin on varmasti kuljettu, mutta nämä viime päivät ovat muistuttaneet todellisuudesta. Että ei lapsensa menettäminen ihan helppoa ole, että matka on pitkä ja tie kivinen. Tiedän, että myöhemmin näen tämän kaiken varmasti ylöspäin kulkevana matkana. Kyllä minä tiedän, että selviän. Mutta tämä matka, juuri nyt, juuri tänään, tämä on raskas. Voi luoja kuinka raskas.

"Teille syntyy keskosvauva"

"Teille tulee syntymään keskosvauva, voit pyytää kätilöiltä lisäinformaatiota aiheesta." On keskiviikkoaamu, minut on juuri työnnetty synnytyssalista vuodeosastolle. Synnytys ei käynnistynytkään, vielä. Makaan sängylläni ja tuijotan valkoista seinää. Maali on hieman rapistunut, yleisilme hieman kulunut. Yritän sisäistää kaikkea kuulemaani. Minulla on kaikki päällisin puolin hyvin, vauvalla on kaikki hyvin, mutta raskaus ei tule kestämään maaliskuuhun saakka, hyvä jos vuodenvaihteeseenkaan. Kohdunsuu on auki, kalvorakko on työntynyt ulos. "Pelataan aikaa, toivottavasti päästäisiin viikolle 27 saakka, ennuste paranee", lääkäri jatkaa. Lasken mielessäni viikkoja ja päiviä, joulunpyhien yli pitäisi päästä. Makaan vaikka loppuelämäni, mitä tahansa lapseni vuoksi! Olen yllättävän rauhallinen. "Minä synnytin 20 vuotta sitten kaksoset raskausviikolla 27, elossa molemmat edelleen", yksi kätilö käy myöhemmin kertomassa. 20 vuotta sitten! Kyllä Rasmuskin selviää, ajattelen.

Jokainen tunti on eteenpäin, päivät vielä enemmän - viikoista nyt puhumattakaan. Tuijotan seinäkelloa herkeämättä, muovikellon reuna on haljennut, kello roikkuu hieman surullisena kuluneella seinällä kuin kertoen minuuttien surullisesta tärkeydestä. Vuorokausi kortisonipiikistä kulunut! Huokaisen helpotuksesta onnellisena. Suurin ongelma pikkukeskosella on keuhkojen epäkypsyys. Keuhkoja pyritään kypsyttämään äidille annettavalla kortisonihoidolla, jonka vaste paranee ajan kuluessa, 24 tuntia hyvä, 48 vielä parempi. Otan selvää hoidoista, mahdollisuuksista. Suomessa syntyvistä lapsista noin 5-6 % syntyy keskosina, alle 2500 grammaa painavina tai ennen raskausviikkoa 37. Noin 0,8 % syntyy alle 1500 gramman painoisina pikkukeskosina. Alle 1000 grammaa painavia keskosia kutsutaan erittäin pieniksi keskosiksi tai pienen pieniksi keskosiksi, heitä syntyy vuosittain noin 200. Rasmuksen painoarvio oli sairaalan joutuessani 680 grammaa. Voi apua, 680 grammaa... Me taidamme olla yksi niistä kahdestasadasta...

Valvon yöllä ja pyydän kätilöltä lisäinformaatiota. Saan kuluneen kansion, jossa on hajanaisesti tietoa keskosista, muutama selviytymistarina kymmenen vuoden takaa, imetysohjeita. Mietin kaikkia tätä kansiota selanneita äitejä. Miltä heistä on tuntunut? Pelottiko? Selvisivätkö he? Käännän sivun ja silmiini piirtyy pienen pieni keskonen, onneton, pieni, epäkypsä... Kyyneleet tulevat, olen hädissäni. Näinkö tässä nyt todellakin käy? "Ole kulta rauhassa, ei sinulla ole kiire maailmaan, äiti kyllä odottaa", puhelen vauvalle, hyväilen vatsaani. Rasmus potkii vastaukseksi, taitaa heittää kuperkeikankin. Ei taida tietää pieni, että hätä on suuri, että kaikki ei ole hyvin.

Keskiviikko ja torstai sujuvat hyvin. Makaan pää alaspäin sängylläni. Tuijotan pientä taivaankaistaletta ikkunasta. Taivas on harmaa, synkkä, pimeä. Ystävät käyvät, saan kukkalähetyksen, puolisoni pitää seuraa. Vointini on hyvä, Rasmuksen sydänäänet erinomaiset. Eihän hätä nyt niin suuri olekaan, ehdin jo ajatella. Seesteinen keskiraskaus on kuitenkin muuttunut isoksi hurlumheiksi huoneessa numero neljä. Miten tässä näin kävi? Ovi käy tiheään. "Supistusten estolääkitys täytyisi purkaa, jotta se toimii myöhemmin", lääkäri käy kertomassa. Seuraavaksi tulee sosiaalityöntekijä. Kertoo keskosvauvojen hoidosta, äitiyslomasta, isän vapaista. Laboratoriohoitaja, tulehdusarvot ovat normaalit. Seuraavaksi kätilö, sitten lastenlääkäri. Tietoa, ennusteita, arvauksia. Alavatsalla on pieniä tuntemuksia aika ajoin, supistusten estolääkitystä jatketaan. Yksi vaikeimpia asioita on kuitenkin olla fyysisesti kaukana puolisostani, halaamme yleensä monta kertaa päivässä. Hurlumhein rauhoituttua hän laskee sängynlaidan, nousee sängylle, tulee ihan kiinni minuun, kietoo kädet ympärille, "minun rakkaat", kuiskaa korvaani.

Kynttelikkö loistaa ikkunalaudalla. On jo pimeä. Ja siinä me kaikki kolme olemme ihan hiljaa, meidän pieni perhe huoneessa neljä, kaiken tiedon edessä niin valtavan nöyränä - odotamme ja toivomme parasta. Meille syntyy keskosvauva.

Miten menee?

"Ai että miten mulla menee? No ihan hyvin. Tai ei siis todellakaan. Vaihtelevasti, ehkä. Yksi ihminen juuri kysyi, miten menee ja vastasi ite, että hyvin varmaan. Teki mieli huutaa lujaa ei. Ehkä jopa toivoisin, että ihmiset kuitenkin enemmän kysyis. Että miten menee. Musta tuntuu, että kaikki olettaa mun olevan normaali, vaikka mä en oo sitä pienimmässäkään määrin. Oon miettinytkin, että tuleeko musta enää koskaan normaalia, sellaista normaalia kuin ennen. Ei varmaan. Kyllähän tää helpottaa ajan kanssa. Mutta en mä tiedä. Jotenkin epäilyttää silti. Mä en esimerkiksi kestä turhanpäiväistä höpöttelyä ollenkaan. Nyökkäilen ja vastailen jotain, mutta sisällä pihisee. Enkä mä pahalla, olisi ihana itsekin jaksaa höpötellä jotain tyhjänpäiväistä ja stressata pienistä asioista. Suhteellista kaikki on. Kaikilla on oikeus omiin huoliin ja murheisiin. Ehkä en vaan jaksais aina kuulla niitä pikkumaisimpia. Toisina päivinä jaksaa kyllä paremmin, huonoina ei sitten niinkään. No joo. Oon sitäkin miettinyt, että milloinkohan sitä innostuu taas jostain? Tai oikeastaan mistään. Nyt ei innosta, ei kiinnosta. Monet asiat on todella yhdentekeviä. Mä oon ollut tosi kova perfektionisti. Tiedätkös, että siitä on jäljellä aika vähän. Aika helpottavaakin. Ihan sama, onko joku asia vinossa tai suorassa, ei ihan hirveästi paina mieltä. Kamala tarve mulla olis puhua Rasmuksesta. Tai surusta. Tai molemmista. Tai vaikka siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsi kuolee syliin. Ei oo kauheen raflaavia puheenaiheita vaan. Mun on vaikea alottaa, varmaan ihmiset kuunteliskin, mutta en mä tiedä, vähän hankalaa enää. Alussa se oli jotenkin helpompaa. Pahimpia on tilanteet, joissa kukaan ei sano mitään, mutta se kuollut lapsi on kuitenkin siinä keskellä jättiläismäisenä elefanttina. Duunissa kävin ja siellä kävi juuri näin. Puhuttiin lasten korvatulehduksista ja siinä meidän keskellä oli koko ajan se valtava elefantti, jota me sitten porukalla väisteltiin. Jessus, mikä tilanne. Ihan hirveän kiitollinen ja onnellinen mä oon ollut tosta omasta puolisosta. Ihan mieletön mies. Meillä on rakkautta kauheasti ja tuntuu, että Rasmus toi sitä vielä lisää. Me jutellaan ja tuetaan toisiamme. Jotenkin kuoriutunut ihan erilaisia tasoja toisesta ja meidän suhteestakin. Mielettömän älykäs mies. Että onneksi tää parisuhde kestää tän ihan varmasti. Siitä tuli jotenkin mieleen, että sosiaalisuus on todella hankalaa. Mä en jaksais nähdä kuin ihmisiä, jotka tietää tän homman. Pari viikkoa sitten olin seurassa, jossa oli uusi ihminen. Kai se tästä kuviosta tiesi. Mutta oli ihan kamalaa. Höpötellä jotain normaaleita juttuja ja yrittää olla jotenkin tavallinen ihminen. Toivon jotenkin, ettei se pitänyt mua ihan kamalana. Olisin halunnu sanoa, että oon vähän outo, kun mun lapsi on kuollut, mutta en mä sitten sanonu yhtään mitään. Kun sekin on vähän vaikeaa tuntemattomien kanssa, kun ei niinku tiedä miten ne suhtautuu ja sitten se "lapsi on kuollut" -lause jää leijumaan siihen tilanteeseen, you know. Revin itestäni jotenkin ihan kaiken irti siihen hetkeen, jossa oli uuden ihmisen lisäksi pieni lapsi. Jotenkin tuplarasite tai jotenkin. Olin ihan loppu sen jälkeen. Mä en haluais olla tällanen. Oon kyllästynyt tähän suruun ja haluisin olla sellanen tavallinen ihminen. Mutta ei taida olla mahollista. Ehkä mä jotenkin itekin aattelen, että pitäisi olla jo normaali. Mutta en mä todellakaan oo. Jotenkin sitä ehkä kuvaa sekin, että mä nukun noin keskimäärin kymmenen tuntia yössä. Kakstoistakin menee, aika helpostikin. Että jos nukun vähemmän niin on ihan totaalisen loppu. Vähän on kyllä ollut unettomuuttakin. Ihan kamalaa valvoa aamuyöllä näitä juttuja kelaillen. Niitä öitä seuraavat päivät on tosi hankalia. Niinku tosi hankalia. Nälkä mulla on ollut jo ehkä kaksi kertaa Rasmuksen kuoleman jälkeen. Jano on kyllä jo tullut melkein päivittäin ainakin viikon tai kaks. Mutta joo, ei jotenkin oo ihan balanssissa. Sitten mä pelkään kaikkea. Yks yö kokeilin, että hengittääkö mun puoliso. Joo, joo, olin ihan saletti, että sekin on kuollut. Eilen mä pelkäsin, että mä kuolen, kun sain jonkun allergisen reaktion. Iho punotti vähän, siis oikeasti vähän. Kelasin, että saan jonkun hengitystietukoksen yöllä. C'mon. Ihan hulluja ajatuksia. Pelkään ihan hulluna, että me ei saada koskaan eläviä lapsia, että ollaan aina vain kuolleen lapsen vanhempia. Ja nyt pelottaa vielä enemmän kun sen sano ääneen. Että joo. Kyllä mä useimmiten toivon ja uskon, että kaikki menee vielä hyvin. Se pitää mut tällä hetkellä hengissä se toivo. Työnnän jotenkin ihan tietosesti sitä pelkoa pois ja kelaan vaan, että kyllä meille tulee vielä ihana elävä vauva. Mutta silti välillä pelottaa. Ei saa pelätä, joku sanoi. No hei kokeile ensin haudata esikoisesi ja kerro sitten, pelottaako. Kyllä mä tiedän, että hulluja nää ajatukset on, mutta tiedätkö maailma näyttää aika pelottavalta paikalta, kun lapsi on kuollut, kun se "pahat asiat tapahtuu muille" -ajatus on osoitettu juuri niin tyhmäksi kuin se oikeasti onkin. Mutta joo, sellasta mulle noin niinku pähkinänkuoressa.

Mutta niin, mites sulla menee?"

Lapset, vauvat ja raskausmahat

Olen alusta saakka pyrkinyt väkisin normalisoimaan asioita, jotta niistä ei kasvaisi mörköjä. En ole halunnut vältellä lapsia, en vauvoja. Neuvolan terveydenhoitaja ehdotti jälkitarkastuksen suorittamista terveyskeskuksessa. "Täällä neuvolassa kun on raskaana olevia naisia ja vauvoja." Kieltäydyin ja pyysin jälkitarkastuksen neuvolaan. En minä voi vältellä raskaana olevia naisia ja vauvoja muuallakaan. Olen halunnut kohdata raskaana olevat naiset ja lapset ja heidän aiheuttamat tunteet alusta saakka, kuuluvat tähän prosessiin, olen ajatellut.

En tiedä, johtuuko se tästä tietoisesta normalisoimisesta, mutta vauvojen, lasten tai raskaana olevien naisten näkeminen ei ole tuntunut minusta pahalta. Juurikaan, yleensä. Pelkäsin alussa, että tuttujen lastenkin näkeminen olisi vaikeaa. Mutta ei ollut. Rakkaita ne pienet ovat, jokainen, edelleen. Mietin myös, tuntuisiko minusta pahalta keskustella raskaana olevan ystäväni kanssa, hänen, jonka kanssa jaoin omaakin raskauttani. Mutta ei, ei ollenkaan. Hän on rakas, aina. Hänen raskautensa on minulle iso asia, tärkeä, edelleen.

Ovat tunteet kuohahtaneetkin. Muutama viikko Rasmuksen kuolemasta kävelimme järven jäällä. Oli valtavan kaunis, kirkas, talvipäivä. Saaren kärjen ohitettuamme tuska iski valtavan lujaa, varoittamatta taas, viheliäs ystäväni. Nojasin puolisooni ja vapisin kyynelten voimasta. Korkeassa hangessa kulki vain yksi polku. Lähdimme eteenpäin. Pelkäsin, että saaren takaa ilmestyisi ihmisiä, joutuisin kohtaamaan heidät, tuntemattomat. Kirkkaassa paisteessa erotin kaksi tummaa hahmoa keskellä polkua, lähempänä rantaa. Ihmettelin toisen vähäistä pukeutumista, kunnes polku kääntyi ja valo osui isoon raskausmahaan, vieressä mies kameran kanssa. Raskausvalokuvaus. Näky viilsi vatsaa, uudestaan ja uudestaan, jalkani meinasivat pettää. Keräsin kaiken voimani kohtaamiseen, jouduin ohittamaan hänet hipoen, vierestä. Ei hänen onnensa minulta pois ole, mutta juuri siihen tunnetilaan aivan liikaa. Sen ainoan polun varrella. Minulla pitäisi olla samanlainen maha! Minunkin pitäisi saada hehkua onnea! "Teki mieli tönäistä se nainen hankeen", kirjoitin ystävälleni rehellisenä. "Kyllä se tunne ohi menee, viimeistään kun lumet ovat sulaneet", vastasi. Ymmärsi, rakas ihminen.

Aivan käsittämättömän kivun aiheutti myös alastoman vastasyntyneen vauvan kuva. Kuva tuli tilanteessa, jossa en voinut välttää sitä, en valita olla katsomatta. Ei tunne vihaa ollut, ei katkeruutta. Surua, vain aivan valtavaa surua. En ole koskaan tuntenut vastaavaa vihlaisua. Kesti onneksi vain hetken, kauaa en olisi tunnetta kestänytkään. Tunne tuntui jossain syvällä, aivan kuin jotain olisi revitty minusta irti, riuhtaistu valtavalla voimalla. Tunne veti kasaan, löi keuhkot tyhjäksi. Tunne liittyi varmasti juuri syntymän hetkeen, jo puettu vauva ei ole aiheuttanut minussa mitään vastaavaa. Niitäkin kuvia useita nähnyt. Tilanteeseen liittyi myös valinnan puute. En pystynyt varautumaan, en sivuuttamaan. Kuva aktivoi myös monikerroksisia tunteita. Suru lapsen kuolemasta, mutta myös syntymän hetket. Rasmuksen syntymään ei liittynyt onnellisia kuvaushetkiä vaan valtava määrä hätää ja huolta, taistelu elämästä. Muistan kysyneeni "elääkö hän". "Kukaan ei tiedä", vastattiin. Seuraava kerta, seuraava kuva, jo varmasti helpompi. Nämäkin tunteet koettava.

Onneksi huonot tunteet ovat olleet noin pienessä. Vaikeaahan tämä muuten olisi. Ongelmaksi on muodostunut ennemminkin se, että pidän jokaista negatiivista tunnetta huonona asiana. Ajattelen, että en saa tuntea mitään negatiivista toisen lapsen tai raskauden kohdalla. Olen luonut jonkin kummallisen illuusion siitä, että minun kuuluisi olla ikionnellinen jokaisesta syntyneestä vauvasta tai odottavasta äidistä. Enhän minä aiemminkaan ollut, tuntemattomista. Olin onnellinen läheisistä vauvoista, odottavista ystävistäni. Niin kuin nytkin. Rakkaat ihmiset mahoineen ja vauvoineen ovat edelleen rakkaita - tuntemattomat, niin, eivät edelleenkään.

Hauta

Olemme käyneet Rasmuksen haudalla vain kolme kertaa uurnanlaskun jälkeen. Vain, jo? Olen miettinyt kuumeisesti, kuinka usein minun tulisi käydä haudalla. Kerran viikossa, useammin? Harvemmin?

Primitiiviset tunteet ja järki taistelevat vastauksesta. Jos antaisin syvimmille tunteilleni vallan, olisin lapseni haudalla aamusta iltaan. Äiti lapsensa luona. Järkeni kuitenkin katkaisee ajatuksen. Sen vuoksi en ole käynytkään haudalla, tietoisesti. En halua, että haudasta muodostuu lapseni korvike. En halua alkaa mitata rakkauttani tai suruani hautausmaakäynneillä. Rasmus on läsnä jokaisessa hetkessä, jokaisessa ajatuksessani, kiinni minuuteni ytimessä, ilman hautausmaatakin.

Järkeni rajoittaa käyntejä itsenikin vuoksi. Romahdus on varma, joka kerta. Nyyhkytys on lohduton, avuton, kipeä. Itku on erilaista kuin mikään muu. Näen sieluni silmin pienen pienen uurnan mustan maan alla, pieni enkeli uurnan päällä, mullassa, kylmässä. Olen onnellinen, että hänet tuhkattiin. Mielikuva lapseni ruumiista kylmässä maassa olisi minulle liian paljon. Vaikeaa tämä on nytkin. Ihan kamalaa. Lapsensa haudalla käyminen. Ikävä iskee haudalla lujaa. Lujempaa kuin muulloin. Tumman kiven vieressä konkretisoituu tämä kaikki: kuollut lapsi, lohduton äiti, itkevä isä. Viimeksi tuijotin kiveä ja nimiä siinä. Mitä ihmettä minä teen näiden ihmisten haudalla, mielessäni välähti. Tuntui kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolelta. Seison lumisen hautakiven edessä, sytytän kynttilöitä kyynelten valuessa poskilleni, putsaan lumet enkelin päältä. Miksi? Mitä ihmettä minä teen itkemässä tämän haudan äärellä?

Nopeasti kuitenkin palaan. Niin, minun elämääni. Siihen, jossa esikoiseni on kuollut. Haudattu tämän kiven alle, näiden ihmisten kanssa. Ison puun juurella oleva tumma kivi on ikuinen osa elämääni, ei mikään vaihe. Osa sieluni mielenmaisemaa. Puu, kivi, enkeli. Ja siellä rakas Rasmukseni.